Mitä voimme päätellä ihmisistä ympärillämme?

On lähes vuosi siitä, kun olen tänne kirjoittanut edellisen kerran. En ole yksinkertaisesti ehtinyt tai jaksanut. Kirjoitusajan ovat vieneet tilitoimistotyön ohella blogi, jota kirjoitan työhöni liittyen, muille kirjoitettavat kolumnit, koulutukset, YouTube -videot ja osana työtäni olevat muiden yritysten sosiaalisen median kanaviin tehtävät päivitykset. Niissä kun pitää tuottaa tekstiä, en ole enää jaksanut kirjoittaa tänne. Mutta monesti olen eri aiheista miettinyt, että tästä olisi kiva kirjoittaa. Omien ajatustensa kirjoittaminen vapaana virtana sen enempää miettimättä on vapauttavaa ja rentouttavaa. Yritänkin jatkossa taas löytää aikaa kirjoittaa asioista, joita sillä hetkellä mietin.

Käyn työn vuoksi paljon Helsingissä, tänään oli kesän jälkeen ensimmäinen Helsinkipäivä. Yleensä pyrin ehtimään mahdollisimman aikaiseen bussiin takaisinpäin, koska kun matka kestää nelisen tuntia ja kotiin pääsee aina myöhään. Olin viime kevään tosi kiireinen ja omaan makuuni aivan liian lämmin kesä kävi rajusti voimille. Kun syksyn kalenterikin näyttää taas tosi täydeltä, mikä on tietysti tosi hyvä juttu, niin tiedostan kuitenkin sen, että jossain kohdin kaikkien meneillään olevien projektien kanssa voi tulla kiire. Olenkin päättänyt rauhoittaa tilanteen aina kun mahdollista.

Kun tänään jo vanhaan tapaani katsoin bussiaikatauluja ja mietin mihin ehtisin, jos pitäisin kiirettä päivän lopussa, muistinkin, että ei kiirettä. Juttelin rauhassa tilaisuudessa olleiden ihmisten kanssa, kun pitkästä aikaa nähtiin. Menin Kamppiin Picnic:iin ja ostin salaatin sen sijaan että olisin kiireesti napannut kalalla ja kananmunalla täytetyn reissumiesleivän matkaevääksi. (kuten yleensä)
Niinpä nyt voin bussissa istuskella ja miettiä asioita – ja kirjoittaa tätä.

Kun istuin syömässä salaattiani, joka sivumennen sanottuna oli tosi maukasta, seurasin ympärilläni tapahtuvaa elämää. En yleensä koskaan Kampissa, tai yleensäkään Helsingissä, ollessani kovinkaan paljon seuraa ympäristöäni. Mutta nyt aloin tehdä havaintoja lähes täydessä tilassa.

Lähimpänä minua olevaan pöytään saapuivat heti jälkeeni kaksi nuorta naista, jotka olivat ehkä muualtapäin, tai ainakaan Picnic ei paikkana ollut tuttu, niin vierasta tuntui olevan heille se mistä muut ovat saaneet tarjottimet, mistä saa vettä tai mistä löytyvät ruokailuvälineet. Hyvin he kuitenkin selvisivät tilanteesta ja osasivat nauraa itselleen. Piristävä poikkeus rutinoitujen kävijöiden joukossa, jotenkin niin herttaisen kokemattoman oloisia.

Toisella puolen istuivat isoäiti ja tyttärentytär, ainakin näin ymmärsin keskustelunsa hajanaisista pätkistä. Tyttö näytti puhelimestaan valokuvia, joita oli saanut äidiltään, kuvat olivat hänen vanhemmistaan nuorena. Isoäiti kertoi hauskoja tarinoita kuvien takaa. Tuntui, että heillä oli hyvin lämpimät ja läheiset välit.

Paljon oli nuoria, joko porukoissa iloisen puheensorinan kera, mutta myös heitä, jotka istuivat itsekseen kännykkäänsä selaillen. Lähellä istui myös nainen, joka joi kahviaan hitaasti, yksin tyhjyyteen tuijottaen ja mietin, oliko hän yksinäinen ilman omaa tahtoaan. Oliko hän onneton.

Hänen lähellään istui kaksi noin 60 vuotiasta naista, jotka jakoivat yhden pullon Fantaa ja jutustelivat. He vaikuttivat tyytyväisiltä omaan oloonsa. Lähellä istuivat myös kaksi, ehkä noin nelikymppistä viimeisen päälle tyylikkäästi pukeutunutta naista juoden Lattea tai jotain vastaavaa, he vaikuttivat hyvinkin tyytyväisiltä itseensä, mutta ilmeistä ja käsien liikkeistä päätellen jotain tylsää oli tapahtunut tai sitten he muuten vaan puhuivat aiheesta, josta heillä oli negatiivisia ajatuksia.

Sitten tuli keski-ikäinen mies, joka osti kahvin ja istui sohvapaikalle hörppimään sitä. Hän oli pukeutunut siististi, hänellä oli pieni kassi mukana. Ja kaunis kimppu valkoisia isoja ruusuja sellofaanissa. Hän istui tyynesti hymyillen juodessaan kahviaan ja vilkaisi välillä kelloaan. Uskon että hänellä oli tapaaminen. Harmi etten nähnyt minkälainen oli se ihminen, joka sai tuon kauniin hymyn tämän miehen kasvoille.

Vastapäätä istui nuorehko nainen pienen tyttärensä kanssa. He näyttivät ensin kivalta, tyttö oli söpö. Sitten tytär yritti lähteä vaeltamaan tilassa ja äiti otti hänet takaisin. Ihan fiksusti. Mutta sitten en voinut välttyä kuulemasta miten hän kysyi eikö lapsi jaksa enää istua ja totesi että olisit heti sanonut niin lähdetään. Lapsella oli rattaat, joissa hän saattoi istua penkin sijaan, eikä hän ollut enää ihan pieni. Näin miten äiti hotki äkkiä vähän ruuastaan ja jätti loput. Lapsi ei vaikuttanut sairaalta, siis sillä tavoin sairaalta, että hänellä olisi jokin häiriö. Kuitenkin minulle välittyi tunne, että tämän kaksikon tilanteessa se ei ollut aikuinen, joka määräsi tahdin, vaan tämä kaksi-kolmevuotias, joka selkeästi osasi käyttää asemaansa. Se oli surullista, koska kun lapsi kasvaa myös vaatimukset kasvavat ja äiti saattaa uupua. Toivottavasti tulkitsin väärin.

Kun olin valmis ja lähdössä mieleeni tuli miten helposti me teemme yleensäkin tulkintoja ihmisistä vain hetken näkemisen perusteella, ihmisiä tuntematta. Jos joku olisi siinä tilassa seurannut minua, mitä hän olisi minusta miettinyt, muuten tulkinnut ulkoisen olemukseni ja käytökseni? Ehkä joku katsoi ja mietti. Valitettavasti en saa tietää, miltä näytin siinä istuessani, miten olemustani mahdollisesti joku peilasi omiin elämänkokemuksiinsa.

Elämä ja ihmiset ovat mielenkiintoisia. Kunpa muistaisimme arvostaa ihan jokaista ja ihan joka hetkeä.

Lämpimin syysmiettein

Riikka

Julkisuuden henkilöille ilkeily vaikuttaa lapsiin ja nuoriin!

Negatiivisesta kommentoinnista sosiaalisessa mediassa tai lehtien nettisivuilla on ollut nyt paljon puhetta. Puolesta ja vastaan. Monet paheksuvat, mutta samalla vähintään yhtä iso osa ihmisiä kirjoittaa näitä kirjoituksia toisen ihmisten elämästä. Epäilen että vain murto-osa ihmisitä pystyisi sanomaan samat asiat suoraan sille ihmiselle kasvotusten ketä kommentoi. 

Tämän kirjoituksen kuvitus ei liity tekstiin mitenkään, näin ikävät asiat kaipaavat kauniita kuvia.

Yleisin ”puolustava” kommentti on, että jos on lähtenyt julkisuuteen, pitää kestää sen tuomat ikävätkin asiat eikä saa valittaa. Olen argumentoinut tätä väitettä vastaan niin monesti ja niin perusteellisesti, että en enää jaksa kovin pitkästi selittää, ettei asia todellakaan ole näin, sananvapaus tuo mukanaan vastuun. Jos joku on julkisuuden henkilö se ei todellakaan ole sananvapautta, että kirjoitat hänestä mitä ikinäkin ikävää ja loukkaavaa keksit. Ei kenelläkään ole oikeutta kirjoittaa kenestäkään julmaa tekstiä. Jokainen on vastuussa teoistaan ja sanomisistaan. Jos arvostelet toista julmasti, olet vastuussa siitä, miten hän sen kestää. Pystytkö kantamaan sen vastuun? Jos et, älä kirjoita julmuuksiasi.

Pahinta on se, ettei se enää rajoitu julkisuuden henkilöihin. Se että nuoret ja aikuisetkin lukevat näitä kommentteja ja yleinen mielipide tuntuu ne hyväksyvän aiheuttaa sen, että nämä kirjoitukset ja ala-arvoinen kielenkäyttö tuntuvat normaalilta. Niinpä sitten onkin suora seuraus se, että samoja kirjoituksia kirjoitetaan sille oman luokan ujolle tytölle, joka itkee yksin eikä enää lopuksi uskalla tai halua tulla kouluun. Tai se muita vähän tukevampi työkaveri saa näitä ulkonäkökommentteja ja menettää mielenterveytensä.

Juuri eilen luin Sara Sieppiä koskevaa kirjoittelua ja hänen omaa blogiaan. Enkä voi kuin ihmetellä ihmisiä. Ikinä en ole ymmärtänyt sitä lehdistöä joka seuraa ihmistä selvittääkseen osoitteen, jos toinen ei sitä ole itse kertonut. Miksi näin tehdään? Siksi että joku typerys lukee näitä roskalehtiä. Jos me kaikki vain lopettaisimme näiden uutisten lukemisen, ei niitä enää kannattaisi tehdä. Jos me kaikki lopettaisimme näiden lehtien ostamisen, ne ehkä muuttuisivat lehdiksi joilla olisi jotain oikeaa asiaa. Mutta tiedän että ihmiset eivät tee niin, nekin jotka ”tuomitsevat” nämä jutut, käyvät kuitenkin klikkaamassa ja lukemassa, koska uteliaisuus on liian voimakas, jotta voisi olla lukematta. En ymmärrä ketään joka tekee yhteistyötä näiden medioiden kanssa, se on ihmisarvoa alentavaa. Varsinkin sen yhteistyökumppanin ja lukijan ihmisarvoa. 

Ja antaa yhteistyöyrityksen arvoista ikävän kuvan.

Kun Sara kertoo, että tämä kaikki saa hänet itkemään, mitä sanovat ihmiset? Toki joku tsemppaakin mutta valtaosa kirjoittaa että ”älä uhriudu” tai ”olet ansainnut tämän kaiken” Voi hyvänen aika sentään! Muistetaanpas nyt, ettei kukaan normaali ihminen ”ansaitse” yhtään mitään törkyä. (normaalilla tarkoitan ihmistä joka ei ole tehnyt mitään sellaisia rikoksia, että olisi rangaistusta ansainnut) Aivan varmasti Saralla on oikeus kuten kaikilla meillä muillakin itkeä, jos on paha mieli. Ja aivan varmasti jokaisella olisi paha mieli, jos olisi saanut niskaansa kaiken sen paskan mitä nyt on lapioitu hänelle. Hän ei toiminut fiksusti arvostellessaan toista ihmistä kommentista jonka ymmärsi väärin. Mutta hän tunnusti, että provosoitui tilanteessa ja pyysi anteeksi. Tämä vaan ei kelvannut ihmisille. 

Annammeko siis sellaisen mallin nuorille, että ihan turha on pyytää anteeksi keneltäkään yhtään mitään, koska sillä ei ole mitään merkitystä? Itse pyrin toimimaan aina niin, ettei tarvitse pyytää anteeksi. Mutta minä olen jo yli 50 vuotias ja aina omannut rauhallisen luonteen. Ehdin harkita oikeastaan kaikkea mitä teen tai sanon. Mutta tunnen monta ihmistä jotka eivät ole samanlaisia. Aina joskus tulee tehtyä tai sanottua jotain mitä jälkeenpäin katuu. Harmittaa että tuli tehtyä. Kyllä silloin pitää pystyä pyytämään anteeksi. Ja silloin asia on niiden ihmisten välinen, jotka olivat osallisia, eikä asia tai sen tuomitseminen kuulu muille. Eikö meidän, aikuisten ihmisten tulisi antaa esimerkkiä siinä, että joskus tulee mokattua ja se pitää pystyä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi? Ja että sillä on merkitystä.

Pahinta kuitenkin tässä koko jutussa on ne kommentit joita esimerkiksi Sara saa koskien ulkonäköään. Saran näköiselle nuorelle naiselle sanotaan, että hän on läski ja ruma. Että kasvot ovat ihan kamala ”turpa” tai että ”rinnat roikkuvat” Että hän on ihan turha. Mihin tämä voi johtaa? Ajatteleeko sitä kukaan niistä jotka kommentoivat, että on heillä oikeus sanoa mielipiteensä ja että kun on missikilpailuun mennyt niin pitää kestää? Ihan nyt vakavasti. Kukaan kenellä näköaisti on kunnossa ei voi sanoa, että Sara olisi läski tai että hänen rintansa roikkuisivat. No ei roiku eikä ole lihava. Ja se että sanotaan että joku on ruma, on jo itsessään kauhea väite, eihän meistä kukaan ruma ole, toiset ovat ehkä tietyillä mittareilla mitattuina kauniimpia mutta kukaan ei ole ruma. Jokainen on jonkun mielestä kaunis.

Mihin tämä voi johtaa? Jos olet se henkilö, joka kirjoitti jotain rumaa tai joka ei ehkä itse kirjoittanut mutta on kuitenkin sitä mieltä, että pitäähän se kestää, kun sinne missikilpailuun on mennyt, ajattele nyt hetki seuraavaa asiaa: Nuori, murrosikäinen tyttö lukee näitä kommentteja. Vertaa itseään Saraan. Katsoo omia rintojaan, takapuoltaan, kasvojaan ja vertaa niitä Saraan. Ja lukee kommentteja. Jos niin monen mielestä Sara on läski ja ruma ja turha, niin miten ruma ja läski hän onkaan!? Miten turha ja tarpeeton. Ottaako kukaan kirjoittaja tai kirjoitusten puolustaja huomioon, että ne eivät ole kommentteja vain kohteelle vaan niitä lukevat ne itsestään epävarmat nuoret naiset, jotka omasta mielestään ovat paljon lihavampia ja rumempia kuin tämä kohde jota julkisesti haukutaan. Eli he ovat siis vielä kauheampia. Itsetunto nollautuu, riski sairastua anoreksiaan lisääntyy, itsetuhoiset ajatukset ja epätoivo valtaavat mielen. Minä en voi kelvata kenellekään, kun noin kauniista naisestakin ollaan tuota mieltä. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset mitä kirjoitatte! 

Afrikkalainen sanonta on, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi. No me olemme kyllä epäonnistuttu surkeasti. Me vain mollamme ja painamme nuorisomme ja lapsemme aina vain alaspäin.

Ja kun tämä sama kaava toimii muidenkin kuin missien kanssa. Kun Suomesta maailmalle lähti monilahjakkuus Saara, (Sara Forsberg) tuli jossain julkisessa tilaisuudessa esiin niin että hänelle huomattiin tulleen vähän lisää painoa, sama mollaaminen ulkonäöstä alkoi. Samaan voitiin kaataa sitten myös se että ”tulee aivan varmasti maitojunalla takaisin” kun ei kuitenkaan mitään osaa. Annamme siis julkisesti nuorillemme mallin, että älä usko itseesi, ei sinuun kukaan muukaan usko, varsinkaan jos et ole ulkoisesti hoikka ja upean näköinen (Saara kyllä minun mielestäni on sitäkin)

Moni kommentoi negatiivisia kommentteja että ”taas kateelliset puhuu” johon toiset sitten kommentoivat, etteivät ole kateellisia, että eivät he halua olla julkisuudessa tai ettei tämä silloin puheena oleva kohde ole heidän mielestään kaunis tai että ovat omasta mielestään kauniimpia itse jne. Olen miettinyt monesti tuota kateellisuutta. En usko, että suurin osa näistä kommentoijista olisi kateellinen ulkonäöstä tai siitä elämästä, ei en usko. Mutta uskon että he ovat kateellisia siitä, kun toinen on uskaltanut ja ehkä jopa onnistunut saavuttamaan sitä mitä on haaveillut. Kommentoija ehkä on salaa haaveillut nuoruudessaan jostain opiskelusta tai ulkomaille töihin lähdöstä tai ihan mistä vaan joka jäi saavuttamatta. Tuli ehkä lapsia eikä sen jälkeen enää saanut aikaiseksi. Tai ei muuten vaan uskaltanut lähteä tavoittelemaan unelmiaan. Ja sitten toinen on uskaltanut ja onnistunutkin. Kun itsellä on omassa elämässään puolisonsa kanssa tilanne jota voisi laulun sanoin kuvata: ”Kumpi meistä tahtoi tämän elämän?” Kateellisuutta ei ehkä ole sitä kohtaan mitä tällä haukuttavalla kohteella on, vaan sitä mitä itsellä olisi voinut olla. Olisi niin paljon helpompaa, jos tämä toinenkin olisi epäonnistunut, voisi sanoa itselleen, että hyvä kun en lähtenyt yrittämään, en kuitenkaan olisi onnistunut, kun tämäkään ei onnistunut.

Ja kun toinen sitten myöntää, että ilkeät kommentit ja median ”vainoaminen” tuntuu ikävältä ja itkettää, on taas syytä olla kateellinen ja ”hyökätä” kimppuun. Miten joku kehtaa ja uskaltaa myöntää, että tuntuu pahalta! Törkeää. Kun itse ei uskalla edes itselleen aina myöntää, että pahalta tuntuu, puhumattakaan että kertoisi sen edes kavereille Facebookissa, tai kasvokkain edes parhaalle ystävälle, ei edes pikku humalassa. Ymmärrän että se voi potuttaa, kun joku uskaltaa kertoa, että itkettää. Itse kun pitää kiinni siitä kulissista mitä on elämästä jäljellä. On siis syytä purkaa koko kateus ja katkeruus tämän päälle. Meistä jokainen on varmasti joskus kateellinen jollekin toiselle, ei hänen elämästään, vaan siitä että hän on uskaltanut ottaa riskejä ja tavoitella unelmiaan. Kun itse ei ole uskaltanut.

Kun kotona arvostelet julkisuuden henkilöitä heidän ulkonäkönsä perusteella, annat lapsille ja nuorille ajatusmallin, että vain hyvännäköiset kelpaavat. Ja jos kohde oikeasti on hyvännäköinen, muokkaat sen lapsen ja nuoren käsitystä omasta itsestään rajusti. Tai kun sanot jostain julkisuuden henkilöstä, että tämä on tyhmä, annat mallin kotona, että vain fiksut ja ns. viisaat ihmiset ovat jonkun arvoisia. Miten lapsesi voi sen jälkeen kertoa saaneensa kokeesta vitosen? Tai kun kirjoitat nämä kaikki ”syvälliset ajatuksesi” julkisesti lehtien nettisivuille, blogien kommenttikenttiin tai muualle sosiaaliseen mediaan, teet tämän kaiken pahan kaikille niille lapsille ja nuorille jotka lukevat kommenttisi. Ja sitten ihmetellään mikä nuorisoamme vaivaa. Heitä ei vaivaisi yhtään mikään, jos heillä olisi kannustajinaan tervehenkiset oikeasti aikuiset ihmiset jotka eivät olisi sisältä niin tyhjiä, että on pakko haukkua ja ilkeillä muille.

En ole niitä ihmisiä jotka kirjoittavat jokaiseen julkaisuunsa ”rauhaa ja rakkautta” koska elämä ei sitä ole koko ajan. Mutta jokaiselle voin antaa sen ohjeen, että kokeile joskus nähdä toisissa ihmisissä positiivisia asioita ja jos et pysty näkemään, älä sano mitään. 

Vika ei aina ole siinä toisessa ihmisessä.

Rakkaudella

Riikka

Hymy on paras kasvojenkohotus :)

Olen aina ollut positiivinen ihminen, koska en ole koskaan uskonut että negatiiviuudella saavutetaan mitään. Hymy on paras kasvojenkohotus, sanottiin jossain joskus ja se todella pitää paikkansa. Hymy ja iloinen mieli nuorentaa.

 Negatiivisia puheita vastaan

Tänä vuonna negatiiviset uutiset ja niiden jakaminen ja kommentoiminen ovat ottaneet vallan sosiaalisessa mediassa. Se on vaivannut minua jo jonkin aikaa, mutta kun sitten luin netistä uutista Finnairin uusista rekryistä 400 ihmisen palkkaamiseksi ja erehdyin lukemaan sen alla olevia kommentteja, minulla jotenkin tuli mitta täyteen. Miten niinkin positiivisesta uutisesta suurin osa kommenteista oli negatiivisia? Mikä ihmisiä oikein vaivaa?

Silloin tein päätöksen että ainakin tämän loppuvuoden täytän omalta osaltani sosiaalisen median positiivisilla asioilla. Olen joulukuun aikana lukenut joitakin ei niin positiivisia uutisia joita olisin ehkä halunnut jakaa faceen ja kommentoida, mutta en ole tehnyt sitä. Olen pysynyt päätöksessäni. Olen myös poistanut joitakin kavereita facesta, he ovat olleet sellaisia joita en oikeasti tunne ja joiden pääasiallinen ”elämäntehtävä” näyttäisi olevan negatiivisten asioiden levittäminen. Joku ajattelee tässä kohdin että meillähän on sananvapaus. Kyllä meillä on. Niin minullakin on vapaus valita mitä haluan omalla sivullani nähtävän.

Somen käyttö

Tämän ajatuksen ideointia käytännössä auttoi haaste johon osallistuin. Olen elämässäni osallistunut tasan kahteen facebookin haasteeseen. Ensimmäinen joskus aikanaan kun piti luetella positiivisia asioita omasta elämästään, mielestäni se oli osallistumisen arvoinen. Ja nyt uudempana haasteena intouduin kaivamaan vanhoja valokuvia. Niistä innostuin enemmänkin ja olen haasteen 5:n kuvan jälkeen tasaisesti silloin tällöin laittanut edelleen vanhoja kuvia näkyviin. Se on ollut hauskaa, on ollut antoisaa muistella mukavia ihmisiä omassa historiassaan. Ja katsoa kuvia läheisistä 10 - 20 vuoden takaa. Monesta vanhasta kuvasta olenkin saanut positiivisia kirjoituksia sivuille ja toivottavasti tuottanut hyvää mieltä jollekin muullekin. Alla muutama esimerkki jakamistani kuvista.

Kun lukee nettilehtiä ja seuraa uutisia, niitä positiivisiakin uutisia löytyy, niitä olenkin pyrkinyt jakamaan aina muillekin kun on omiin silmiin osunut joku kiva juttu. Olen vahvasti sitä mieltä että on mukavampaa lukea positiivisia uutisia jatkuvien negatiivisten uutisten sijaan, ohessa tuoreimpia esimerkkejä:

Hyviä Uutisia:

https://www.youtube.com/watch?v=2W4C_5RVenU

Ilmainen joulupukki :)

https://ls24.fi/raumalainen/ilmainen-joulupukki-kiertaa-raumalla

Suomalainen innovaatio:

http://www.suomenmaa.fi/?app=NeoDirect&com=6%2F3%2F63278%2F95ceefd3c6&t=Murtuma_paranee_haavalla__Suomalainen_puukipsi_valloittaa_maailmaa&utm_campaign=shareaholic&utm_medium=facebook&utm_source=socialnetwork

Telakalle lisää pääomaa:
https://www.facebook.com/raumafi/photos/a.137353642943070.23397.134959443182490/1082792908399134/?type=3&theater

Raumalla paljon positiivisia juttuja!

Joku ehdottikin tekstaripalstalla että Raumalla pidettäisiin positiivisuusilta jossa jokainen saisi kertoa hyviä asioita Raumasta ja ne kirjattaisiin ylös – ei huono ajatus. Itse mietin että jos minulla vain olisi aikaa, perustaisin positiivisten asioiden ”lehden” nettiin, vastapainoksi kaiken maailman ”mvlehdille”. Ja mitä Raumaan tulee, täällä on aivan upea Vanha Rauma, kaunis meri ja toimiva teollisuus. Meillä on paljon kaikkea ja aivan mahtavia ihmisiä jotka ovat innovatiivisia ja tuovat hienosti Raumaakin samalla esiin. Ihan vain malliksi mainittakoon ”Letti-iskä” Matti Airola jonka positiiviset letitykset ja tyttöjen kanssa yhteinen harrastus on levinnyt lähes koko Suomeen, Tarmo Thurströn, jolla on käsittämättömän upeita ideoita pitsin nypläyksen piirissä. Tarmo on vienyt tätä mahtavaa asiaa Suomen rajojen ulkopuolellekin. Ja mainita voisi vielä vaikkapa Riku Räsäsen, leffateatteri, kaupunkijuna, viiden tähden leirintäalue jota voi hyvällä syyllä kutsua lomakeskukseksi, purjelaivat joista juuri kolmas rantautui Raumalle ja vaikka mitä vielä, Raumanmeren Juhannusta ja sen uudelleen tulemista unohtamatta. Rauma on siis upea paikka täynnä upeita ihmisiä, olkaamme siis positiivisia – positiivisuus tarttuu.

Lettikirjan julkkarit

Tarmo ja Tarmon upea valoteos

Jo kolmas purjelaiva Raumalla, kiitos Riku :)

Joulukuvilla negatiivisuutta vastaan

Toisena asiana keksin sitten kuvata (vaikka en olekaan mikään hyvä kuvien ottaja) kuvia jotka jollakin lailla liittyvät Jouluun ja sen odotukseen. Käyn aika paljon Helsingissä joten sieltä erilaisia valokoristeita on saanut kuvatuksi kivasti. Ja omistakin toimistoista on kummastakin löytynyt mukavia jouluisia kuvauskohteita. Kun ympäröivää maailmaa katsoo sillä silmin, kohteita on paljon. Kävin viime viikolla toisessa raumalaisessa tilitoimistossa ja heti löysin kaksi kuvattavaa. Valokoristeista valitettavasti eivät välity yhtä kauniina kameralle, ainakaan minun kännykkääni minun taidoillani, mutta riittävästi on välittynyt. Ja niitä riittänee vielä loppuun asti. Joulun aikaan hiljenen enkä kovinkaan aktiivisesti käytä nettiä, silloin ollaan vaan läheisten kanssa, mutta siihen asti ”tykitän” kuvia, jos kyllästytte, blokatkaa pois, se on teidän oikeutenne, mutta jos haluatte katsoa mitä kuvia keksin laittaa, seuratkaa mukana, pian se on Joulu ohi tältä vuodelta.

Joulumieli

Joulu tosiaan on aivan pian täällä, jos nyt ei laulun sanoin vielä ihan ovella niin ainakin jo pihapiirissä. Joulu on mahtavaa aikaa, silloin voi rauhoittua, unohtaa työt aivan kokonaan ja olla vain läheisten ihmisten kanssa. Syödä maukasta ruokaa ja levätä. Joulu on paras aika vuodesta. Lapsena minulla oli aina erityinen joulumieli, jonka oikein tunsin aina valtaavan minut kun Joulu lähestyi, viimeistään joulukirkosta sen sai kun kuunteli Irmeli Sutisen puheen. Hänen pehmeä äänensä ja ystävälliset puheensa toivat Joulun lähelle. Kunnes hän jäi pois tullessaan jo siihen ikään. Joitakin Jouluja minulla oli suorastaan vaikeuksia löytää joulumieltä. Tuntui että elämäkin oli niin sekavaa. Joulukin uhkasi olla kiireistä kun piti mennä paikasta toiseen aikataulutetusti, mikä ei sovi minulle ollenkaan – ei Jouluna.

Lapin kaunis kirkko - kuva on vanha, lunta ei tänä vuonna ole näkynyt...

Oman lapsen syntymä toki auttoi taas Joulun tunnelman löytämisessä. Se auttaa siinä edelleen vaikka lapsi ei enää ole lapsi, vaan tänä vuonna täysi-ikäinen nuori mies. Omat vanhempani, joista valitettavasti vain äiti enää on elossa, muuttivat naapuriin ja olemme saaneet viettää Jouluaaton ihanassa rauhassa, Joulun sanomaa kunnioittaen. Yhtenä tunnelman nostattajana olen jo useamman vuoden tehnyt joulupaketit itse. En toki tee lahjoja itse enkä mitään kalliita lahoja aikuisille ihmisille edes osta, mutta teen joulun paketit itse. Kun käytän sopivia laatikoita ja valkoista tai ruskeaa paksumpaa paperia joihin liimailen jouluisia kuvia tai käytän koko Joululehden sivun paketin paperiksi jos kuva on sopiva, väkisinkin Joulun tunnelma hiipii mieleen. Myös joulukortit saa edellisten vuosien korteista liimaamalla kivat kuvat kartonkiin. Suosittelen.

Monesta paketista saa kauniita ja omannäköisiä pienellä vaivalla. Lahjan saaja tietää antajan ajatelleen häntä eikä vain ostaneen äkkiä jotain, kun paketointiinkin on käytetty vähän aikaa ja vaivaa :)

Joulukorttien uusiokäyttö on hauskaa ja lisäksi luontoystävällistä...

Auttamisen ilo on aitoa iloa

Vaikka en ole millään taloudellisella mittarilla mitattuna rikas, niin minulla ja perheelläni asiat ovat todella hyvin moneen muuhun verrattuna. Olenkin jo useampana vuonna osallistunut Arkiapurin toimintaan. Se antaa hyvää mieltä koko vuoden, kun huomaa miten pienillä asioilla on merkitystä toisille. Olen lähettänyt pois Joonaksen vanhat vaatteet sekä omat ja Hansin sellaiset joita emme käytä. Olen katsonut kaikki supertarjoukset pesuaineista ja shampoista ja laittanut vaatteiden kanssa pakettiin. Auttamisesta saa todella hyvän mielen. 

Joulun aikaan sitten olen ottanut tavaksi valita 1-2 perhettä joita olen auttanut enemmän. Tänä vuonna toinen löytyi juuri Arkiapurista ja toinen Jouluapua –sivustolta. Jälkimmäinen Raumalta joten pystyin viemään myös tuoretta ruokaa kun ei tarvinnut postissa lähettää. Postissa kun voi lähettää vain kuivatuotteita. On uskomatonta miten hyvän mielen saa kun voi auttaa toista ihmistä joka sitä apua oikeasti tarvitsee! Se on tunne, jollaista ei oikein mistään muualta saa. Kun avun lähettää tai vie suoraan, ei tarvitse miettiä kuinka paljon joku vetää välistä. 

On surullista miten paljon Suomessa on ihmisiä jotka apua tarvitsevat mutta on upea juttu että on ihmisiä jotka ovat näitä avustussivustoja pystyyn laittaneet ja niitä ylläpitävät. Iso kiitos heille kaikkien puolesta, ei vain autettavien vaan myös niiden jotka pystyvät auttamaan ja saavat siitä hyvän mielen. Jouluapua sivuston perustajan Presidentti kutsui Itsenäisyyspäivän vastaanotolle, mikä oli tosi mahtava juttu. Ehkä jonakin päivänä myös koko vuoden ajan vastaavaa palvelua ahkerasti pyörittävä Marjo Lihtavuo Arkiapua –palvelusta saa jotain vastaavaa tunnustusta. Hän kun käyttää siihen aikaansa ympäri vuoden. Suosittelen muiden auttamista – siitä tulee itsellekin hyvä mieli.

https://www.facebook.com/Arkiapuri/?fref=ts


https://www.facebook.com/Jouluapua-404414899684476/?fref=ts

Hyvä kirjoitus hyväntekeväisyydestä löytyy myös osoitteesta: 

http://www.kotivinkki.fi/hyva-olo/pappi-marjaana-toiviainen-olen-lopettanut-hyvantekevaisyydesta-puhumisen-kokonaan

Tämän myötä toivotan kaikille rauhallista Joulua ja antoisaa vuotta 2016. 

Rauhoitutaan ja rentoudutaan niin jaksetaan taas ensi vuonna uusin positiivisin ajatuksin ja voimin!

Riikka

Pyhäinpäivän herättämät muistot äidistä ja jo poisnukkuneista läheisistä

Henkilökohtaisesti en kovin usein käy hautausmaalla viedäkseni sinne kukkia tai kynttilöitä, käyn silloin kun se yleisesti ottaen on tapana. Tämä ei ole siksi ettenkö ikävöisi tai kunnioittaisi sinne haudattuja läheisiäni. En vaan koskaan ole kokenut että he olisivat siellä, hautausmaalla. Minun ei tarvitse olla siellä muistaakseni heitä. Ajatus on vähän sama kuin se ettei minun tarvitse mennä kirkkoon rukoillakseni.
                                                                              Kirjoituksen kaikki kuvat ovat Joonas Lehtisen kuvaamia

Pyhäinpäivänä hautausmaalle
Pyhäinpäivä on yksi niistä päivistä, jolloin otan eteisestä kynttilälyhdyn ja laitan siihen kynttilän, jonka vien isäni haudalle. Samalla käyn katsomassa muitakin hautoja. Yleensä menemme koko perhe. Isäni hauta tuo minulle jotenkin yleensä ikävän olon, se ei johdu kaipuusta isääni kohtaan vaan kaikesta muusta, josta nyt en kirjoita tässä. Tänä vuonna kuitenkin koin jotain erilaista, kun vein kynttilälyhtyni siihen äidin ja sisareni hankkimien lyhtytelineiden väliin ja samalla sytytin yhden kynttilän, jonka joku oli haudalle tuonut, mutta tuuli sen sammuttanut. Ei tuntunutkaan ihan samalta kuin ennen. Kun sitten kävin vielä isovanhempieni haudalla ja sen jälkeen muualle haudattujen muistohaudalla kunnioittamassa toisia isovanhempiani ja pienenä poisnukkunutta sisartani jota koskaan en saanut tuntea, huomasin muistelevani näitä minulle läheisiä ihmisiä.

Muualle haudattujen muistokummulla riittää kynttilöitä, sytytinkin uudelleen muutaman kesken sammuneen

Pienenä pois nukkunutta sisartani en luonnollisestikaan voinut muistella koska hän on syntynyt ja kuollut ennen kuin minä olen syntynyt, mielessäni kävi kyllä sekin tuska minkä tiesin tämän tapahtuman aikanaan aiheuttaneen vanhemmilleni. Muistelin isovanhempiani, heitä jotka asuivat koko lapsuuteni ihan naapurissa, miten mummun kahvi oli erityisen hyvää ja miten pappa jaksoi ja viitsi aina sairastumiseensa asti leikkiä kanssani kauppaleikkejä, loputtomasti samaa uudelleen ja uudelleen. Miten mummuni sitten vanhempana tiesi elämänsä olevan jo loppumassa ja halusi ehdottomasti ostaa minulle ylioppilaslahjan etukäteen. Lahja ostettiin aika paljon ennen lakkiaisiani, eikä mummuni koskaan lakkia päässäni ehtinyt nähdä, vaikka se hänelle merkitsi paljon. 

Toista pappaani en valitettavasti koskaan tuntenut. Hänet olisin todella halunnut tuntea, hän oli erityislaatuinen ihminen, mutta hän menehtyi noin vuoden ennen kuin minä synnyin. Mummuni sen sijaan muistan hyvin, hänen luonaan Kodiksamissa kävimme usein ja siellä vietin myös osan kesälomastani joka kesä. Hauskoja muistoja. Parasta on, ettei minulla ole heistä kenestäkään muuta kuin positiivisia muistoja.

Isäni oli hyvä isä  
Hän ei ehkä ollut niin tunteellinen kuin nykymaailmassa miesten pitää olla, mutta hän ei ollutkaan nykymaailman mies. Isäni ei osoittanut tunteitaan puhumalla niistä, mutta koko elämäni ajan sain häneltä halauksia ja pienenä istuin paljon hänen sylissään. Kun hän oikein halusi osoittaa minulle tunteitaan, hän palkitsi minua jollakin tavalla :)  Vaikka isäni ei taitanut koskaan sanoa rakastavansa minua, tiesin aina että hän rakasti minua suunnattoman paljon, meillä oli jotenkin sanaton yhteys. Vaikka kinasimme silloin tällöin kuten kai lasten ja vanhempien tuleekin, tiesin aina että häneen voin luottaa. Vaikka hän piti kovaa kuria joissakin asioissa ja oli hyvin säästäväinen, hän aina piti puoliani. Muistan hyvin sen että olin aina hänen mukanaan kun se oli mahdollista ja opin näin maatalouden koneiden käytön. Paljon ajelinkin traktorilla kun ikä riitti ja vähän ennenkin. Traktorikortinkin hankin. Isäni luotti traktorin minulle ja minä olin luottamuksen arvoinen. Kun joskus nuorena heinähommissa suvun auttamassa olleet miehet ”liikaa” ja keskenään ristiriitaisesti lähtivät minua neuvomaan, minun ei tarvinnut ääneen sanoa että nyt on liikaa ja minua itkettää, isäni huomasi tilanteen ja puolusti minua. Komensi toiset pois ja sanoi ”Riikka kyllä osaa, ei teitä siellä tarvita” Se kohtaus yhtenä on jäänyt mieleeni hyvin voimakkaana muistona isästäni. Kukapa ei muistaisi tilannetta jossa oma vanhempi pitää puoliasi kun itse et pysty. <3

Isäni kanssa tulin hyvin toimeen, vaikka hänellä olikin omia ajatuksiaan ja saadakseen häneltä luvan johonkin asiaan jota hän ei ehkä heti ensi kuulemalta kannattaisi, piti osata asia esittää juuri oikealla tavalla. Opin sen nopeasti ja uskon että sisimmässään isä tiesi että johdattelin häntä asioissa. Näin uskon. Mutta se oli minulle asia josta on todella ollut apua elämässäni. Olen tavannut sekä vapaa-aikanani että työssäni ihmisiä joissa olen tunnistanut tuon piirteen. Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa joiden kanssa läheskään kaikki eivät tule toimeen. Olen jopa pitänyt heistä ja minun on ollut helppoa keskustella heidän kanssaan ja kertoa heille asiat niin että he ovat olleet kanssani samaa mieltä. Opin sen taidon isäni kanssa ja olen siitä hyvin kiitollinen. Isäni oli juuri sellainen isä joka oli minulle se oikea.

Kynttilät haudalla tuovat kaunista valoa syksyn pimeyteen, keskellä oma kynttiläni

Olen viettänyt onnellisen lapsuuden maatalossa. Olen saanut kiivetä puihin, olla lähellä luontoa. Hoitaa niin possuja kuin lehmiä ja niiden vasikoita. Kanejakin taisi joskus olla. Kanojakin oli mutta niitä en kovin hyvin muista, tosin sen kiukkuisen kukon kyllä muistan! :)

Muistelin isääni, ja sitä miten hän oli minulle juuri oikeanlainen isä, miten innoissani olin kun pääsin hänen kanssaan aura-auton kyytiin, silloin kun vielä lunta oli tiellä niin paljon että kärkiauralla auraamalla kaikki hytin ikkunat olivat lentävän lumen alla, näkyvissä vain valkoista lunta. Miten olinkaan ylpeä isästäni, joka ajoi tuota aura-autoa lujalla vauhdilla, vaikkei kunnolla mitään nähnytkään. On hyvä kun lapsi voi olla ylpeä omasta vanhemmistaan. Valitettavasti Alzheimer vei isäni liian aikaisin. Keuhkokuume vapautti hänet viimein elämästään, joka ei enää ollut ihmisen elämää. Isä vapautui kärsimyksistään joille me emme voineet mitään.

Äitini on uskomattoman viisas ihminen
Olen aina ollut erityisen ylpeä myös äidistäni, joka onneksi edelleen asuu naapurissamme. Häntä minun ei tarvitse muistella kun voin kävellä naapuritontille. Kuitenkin isäni myötä ajatusteni mennessä lapsuuteen, muistelin myös äitiäni kun olin lapsi. Jos oli isäni juuri oikea isä minulle, niin oli äitikin juuri sellainen äiti jonka minä tarvitsin. Hän luotti minuun ja tekemisiini, se oli sitä mitä minä tarvitsin. Halusin olla luottamuksen arvoinen. Jos minuun ei olisi luotettu, olisin voinut tehdä vaikka mitä jos ajatus olisi ollut, etteivät vanhempani minusta parempaa odota kuitenkaan. Olin nuorena aika villi tapaus ja olisin voinut olla paljon paljon villimpi ilman näitä vanhempia. Aina kun oli tilaisuus tehdä jotain mikä yleisten sääntöjen mukaan ei olisi ollut laillista, mietin mitä tapahtuu jos jään kiinni. Kuinka iso riski se on. Jos riski oli liian iso (kuten se yleensä oli), jätin tekemättä, koska kuvittelin sen tilanteen miten kerron kotona. Miten voin kertoa äidilleni pettäneeni hänen luottamuksensa. Ja niin jäi moni kolttonen tekemättä :) Äidiltä kun ei voinut salata mitään tärkeää.

Äitini kasvatti minusta empaattisen ihmisen, jolle ei ole tärkeää se minkä näköinen on, mikä on yhteiskuntaluokka tai osaako jotain asioita. Kunhan yrittää parhaansa ja kohtelee toisia hyvin. On tasapuolinen jokaiselle eikä suosi ketään. Hän opetti minut rakastamaan aidosti ja kunnioittamaan niitä ihmisiä jotka ovat sen arvoisia ja jättämään muut omaan arvoonsa. Hän opetti, että anteeksi voi antaa, vaikkei voi ymmärtää tai hyväksyä. Kunnioitan äitiäni suuresti. Pitkään mietin oman lapsen hankkimista kun ajattelin etten koskaan voisi olla yhtä hyvä äiti. Onneksi kuitenkin päädyimme Joonakseen, hän on todella ihana poika, joka on tuottanut minulle paljon iloa ja jota rakastan enemmän kuin voin itsekään käsittää. 

Rakkaat vanhempani - tärkeät ihmiset elämässäni
Isääni pystyin aina luottamaan, hän teki mitä lupasi. Hän opetti minulle miten tärkeää on seistä sanojensa takana ja arvostaa niitä ihmisiä jotka tekevät samoin. Minulla on ollut siunattu lapsuus kun olen saanut viettää sen kodissa jossa olen ollut hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen ja minua on kannustettu olemaan oma itseni. Mitä muuta lapsi voi toivoa!? Samaa olemme koittaneet jakaa omalle pojallemme, toivottavasti olemme onnistuneet.

Äitini, joka tulee aina olemaan yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, antoi minulle kaksi elämän ohjetta joita edelleen noudatan: ”Kun teet parhaasi, kukaan ei voi vaatia sinulta enempää” ja ”Kohtele muita ihmisiä niin kuin toivoisit että sinua kohdellaan” Jälkimmäisen tajusin myöhemmin olevan suoraan Jeesuksen vuorisaarnasta.

Seurakuntatalon pihalla on kaunis risti - reikä joka valaistuna etenkin pimeässä näyttää vaikuttavalta.
Valitettavasti sen koko upeus ei näy kuvassa.

Arvosta niitä joita on syytä arvostaa
Näitä Pyhäinpäivän hautausmaakäynnin herättämiä muisteloita jaoin nyt tavoistani poiketen kaikille. Ehkä siksi, että jokainen, joka sattuu tämän lukemaan, osaisi arvostaa niitä ihmisiä joita on syytä arvostaa. Ja kertoa sen heille silloin, kun he ovat vielä kanssamme.

Riikka