Varusmiessoittokunnan konsertit - suosittelen!

Kun oma työ on hektistä ja se sisältää matkustamista, jäävät usein erilaiset, kivaltakin vaikuttavat elokuvat, teatteriesitykset, konsertit ja muut vastaavat esitykset menemättä.

Usein erilaisten tapahtumien kanssa käy niin että jos saa aikaiseksi osallistua niin paikan päällä on tyytyväinen itseensä että tuli lähdettyä. Tästä lähtemisen laiskuudesta ei voi syyttää kuin itseään. Siksi onkin aina hyvä juttu kun jonnekin tulee lähdetyksi. 

Johtuen mieheni armeijataustasta - kuulostaapa se hauskalta noin sanottuna. Mutta siis johtuen siitä että hän on armeijansa suorittanut Haminassa, kautta aikain ensimmäisessä varusmiessoittokunnassa Suomessa ja työskennellyt seuraavan ikäluokan kanssa kessuna, olemme pyrkineet käymään soittokunnan konserteissa - Hamina Tattoota unohtamatta.

https://www.facebook.com/varusmiessoittokunta

Varusmiessoittokunnan teemoitetut konsertit osoittavat kiistatta joka kerta ikäluokasta toiseen kaksi asiaa, soittokunnassa armeijaansa suorittavat ovat musiikin, lavatekniikan, kuvaamisen ja toimittamisen ym tarvittavan ammattilaisia, niin näyttäviä ja laadukkaita ovat nämä showt. 

Toinen selkeä totuus on se millaista ulospäinkin hehkuva fiilis syntyy kun riittävän samanhenkiset ihmiset saatetaan yhteen ja heitä johdetaan taidolla ja ihmisyydellä, kun ymmärretään luovien ihmisten erityispiirteet ja tehdään johtamisen haasteista vahvuuksia.

Olimme 70 -luvun musiikkia esittävän kiertueen konsertissa Turussa Logomossa. Konsertti oli kiertueen viimeinen, seuraavaksi nämä nuoret lähtivät soittamaan taas perinteistä sotilasmusiikkia ennen kun palvelus olisi ohi. Varmasti se, että kyseessä oli pitkähkön konserttikiertueen viimeinen esitys, loi konsertin encorekappaleisiin oman fiiliksensä, mutta uskon että ne ovat joka paikkakunnalla olleet hyvällä fiiliksellä esitettyjä.

Loppua kohden tunnelma ja fiilis nousi huippuunsa, se oli villiä ja riehakasta, mutta samalla musiikin taso pysyi. Se yhteenkuuluvaisuuden tunne ja hyvä fiilis joka näillä nuorilla oli keskenäisessä kanssakäymisessä lavalla, oli käsinkosketeltavaa ja se aisti katsomoon asti. 

En kadehdi ihmisiä, mutta se nuorten ihmisten fiilis toi mieleeni muutamat hetket omasta nuoruudestani, jolloin ole kokenut kuuluvani juuri siihen missä olen silloin ollut. Olen täysin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, mutta sitä tiettyä fiilistä edesauttaa nuoruus.

Olemme käyneet katsomassa konsertteja elokuvasävelillä, 90 -luvun ja nyt 70-luvun musiikkia. 80 -luku valitettavasti jäi välistä. Aina kokemus on ollut positiivinen. Mitä nämä seuraavat vuosikurssit tulevatkin esittämään, voin jo etukäteen antaa suosituksen, konsertit tulevat olemaan osallistumisen arvoisia.

Sotilasmusiikkia soittavat Tattoot taas ovat vaikuttavia taidonnäytteitä, joissa kuullaan ja nähdään hyviä esityksiä myös muiden maiden soittokunnilta. Musiikin lisäksi näissä nähdään myös taitavia esityksiä aseiden, kuvioiden ja muun mielenkiintoisen parissa. Suosittelen tutustumaan jos sotilasmusiikin tämä puoli on vierasta.

Kuva: Hans Lehtinen

Olen laiska lähtemään, kuten aluksi kerroin. En ole itse ollenkaan musikaalinen ihminen, mutta olen iloinen että Hansin armeija-aika on aikaansaanut myös minulle nämä elämykset ja tunteet, vaikka hänen armeijassa ollessaan emme edes tunteneet toisiamme.

Juuri huomasin ilouutisen: Varusmiessoittokunnan viihdekokoonpano esittää svengaavaa joulumusiikkia eri puolilta maailmaa. Konsertti myös Raumalla!
Liput on jo hankinttu, suosittelen!

Hanki liput tästä


Muistakaa nauttia elämän tarjoamista iloista ja elämyksistä!


Musiikillisin terveisin

Riikka

Raumanmeren juhannus 2017

Viime kirjoituksessani sivusin jo vuoden vanhaa juhannusjuhlaa. Nyt on juhannus tältäkin vuodelta ohi ja RMJ2017 tuli koettua. Onhan se aika upea juttu, että näin iso juhannusjuhla on täällä Raumalla. Varmasti jokainen juuri sen ikäisen nuoren perhe on tyytyväinen, kun nuoren ei tarvitse lähteä Himokselle tai Tahkolle voidakseen mennä isoille festareille. Toki varmasti ihan lähellä asuvilla on, jos ei muuta niin meluhaitta. Mutta kyllä ainakin minun mielestäni, kun objektiivisin silmin asiaa tarkastelin alueelle kävellessäni, alue oli aika hyvin eristetty, niin ettei pihoille mennä omille tarpeille kuten menneinä vuosina. Liikennekin sujui kuten jo viime vuonnakin. Tämä on positiivinen tapa tuoda esiin Raumaa, kiitos siitä Riku Räsäselle, joka jaksaa näitä lähteä puuhaamaan.

Tänä vuonna ei (eikä viime vuonnakaan), nähty enää tätä jonotusta. Kuva on itseasiassa ihan toimistomme läheltä, sieltähän me menneinä vuosina ikkunasta katselimme torstaisin ihmisten jonotusta. Nämä jonot olivat aina hyväntuulisia. Tosin nyt jos mietin, kun tuosta nykyisin menevät myös rekat satamaan, tilanne ei enää olisi yhtä mukava - ainakaan ammattikuskien kannalta 😎
Kuva Hans Lehtinen

Vanhoihin juhannusjuhliin nähden uutta ovat myös tänä ja viime vuonna nämä valmiiksi pystytetyt teltat festarialueella. Maksamalla vähän enemmän saat teltan tai majan tai bungalowin valmiina.
Majassa on jopa sähköpistoke, palovaroitin ja lukittava ovi.
Meidänhän nyt näitä ei miettiä tarvitse, kun toimisto on kivan kävelymatkan päässä festarialueelta, mutta monelle mukava vaihtoehto. 😁

Keskiviikkona näytti vielä tältä, mutta kirkastui tostaihin mennessä...

Torstaina matka lipun tarkistamisen jälkeen ennen turvatarkastusta oli kohtuullisen väljä.
Ja ilma sopivan aurinkoinen, vaikkakaan ei lämmin.

Jonot turvatarkastuksissa olivat torstaina kohtuulliset, jopa nopeat. Perjantaina suosituinpiin aikoihin tässä sai vähän oikeasti jonottaakin, muttei sekään mikään paha jono ollut, kun muisti pitää mukana iloista mieltä.
Sitä kun ei turvatarkastuksissa poistettu, vaikka olisi taskut tai reppu ollut sitä täynnä 

Torstaina noin klo 20 oli vielä väljää liikehdintää varsinaisen festarialueen ja wc-alueen välillä, tämäkin väli täyttyi perjantaina. Kuitenkin niin että koko ajan pystyi liikkumaan eteenpäin, eikä wc-alueella ollut pahoja jonoja ollenkaan, ainakaan silloin kun siellä itse kävin. 😌

Yhtenä viihdykkeenä oli perinteinen benjihyppy, joka lajina on pitänyt pintansa, tässäkin pisteessä jono oli oikeastaan katkeamaton koko juhannuksen. Monet hyppäsivät tandemhyppyjä.
Yhden kerran näin kun hypäämään aikovalla meni "pupu pöksyyn" ja kori tuli alas ihmiset mukanaan - hyppy jäi hyppäämättä 😨😱

Jokaisen esiintyjän jälkeen, ainakin päälavan edessä, käytiin keräämässä roskat. Roskien kerääjät kiersivät koko aluetta koko ajan. Näin alue pysyikin kohtuullisen siistinä siihen nähden miten paljon ihmiset roskia saivat aikaan.Tämä jatkuva kerääminen olikin hyvin järjestetty, muutoin alue olisi ollut kaaosta ja sunnuntain siivous ylivoimaista suorittaa vaaditussa ajassa.

Kaija Koo oli ensimmäinen esiintyjä joka itse tuli katsottua torstaina. Ja hyvin se Kaija veti, hienosti sai yleison mukaansa. Itse kun en keikoilla paljon käy, oli yllätys se että kun Kaija vetää Supernaiset -biisinsä, yleisö heittää korkokenkiä lavalle! 😲 Todistimme tätä ilmiötä ihmeissämme, lähellämme oli tosifani, jonka ystävä videoi heittämisen ja kun Kaija nosti käteensä juuri tämän kengän, tämä nuori nainen liikuttui kyyneliin.
Itse sitä oli mielenkiintoista katsoa, kun en ole oikeastaan koskaan ollut sisällä missään tai kenenkään fanikulttuurissa.

Maailmanpyörä kuuluu näille festareille - tai Raumapyörähän se tässä tapauksessa on. 😎 Itse olin tuolla viime vuonna, mutta tänä vuonna jäi väliin - ehkä sitten taas ensi vuonna

Tämä kieputin oli uusi, torstaina ei vielä ollut pitkiä jonoja, perjantaina sitten jo enemmän. Itse käytännössä selvinpäin tuota kieputusta katsoessani mietin miltä tuntuu yhdistelmä: kunnon humala ja tämä vekotin
😓😒😕😖😱

Aurinkokin pastoi rannalle palmupuiden katveeseen, tosin perjantaina tästä olisi saanut täydemmän kuvan, ilman lämpötila kun nousi torstaista perjantaihin huomattavasti ja ihmiset kerääntyivät rannalle.

Tämä kuva on illalta aika myöhään, aurinko on jo laskemassa ja ilman vilpoisuus alkaa tuntua. Otin tämän kuvan oikeastaan niille jotka kävivät näissä bileissä silloin aikanaan, mutta eivät enää. Nyt kaukana näkyvät värikkäät teltat ja majat ovat juuri siellä missä silloin aikanaan oli päälava ja kova meno 😎

Saatuamme Kaija Koon esiintymisen aikana väistellä hyppiviä ja pomppivia ihmisiä jotka työntyivät takaa eteen vaikka siellä ei ollut tilaa, vetäydyimme omasta mielestämme melko taakse kun Antti Tuisku valloitti lavan - mutta löysimme itsemme taas ihmisten seasta väistelemässä muita. Hyvinhän siellä olisi pärjännyt jos olisi hyppinyt silloin kun toisetkin, mutta kun ei tuo kunto anna siihen myöden. Mutta hieno oli lavashow, vaikka näissä kuvissa ei paljon Anttia tai tanssijoita näy, valoshowta senkin edestä. 🙌🙌🙌

The Hoff oli ensimmäinen perjantain artisti jota tulimme katsomaan.

Ja sitten räjähti!

No ei sentään. Mutta kuvainnollisesti niin voisi sanoa. Oli mielenkiintoista katsoa miten monella esiintyjällä oli komeat valoshowt ja pyrot paukkuivat, rähähtelivät ja tulenlieskat löivät lämpöä kun tanssijat tanssivat tai bändi veti koreografiat, ja sitten tulee tämä mies yksin, mustassa t-paidassa ja mustissa farkuissa. Lavalla ei muuta kuin yläosan perusvalot, ei pyroja, ei tanssioita, ei edes bändiä., Vain taustanauhat ja mies joka lauloi hyväntuulisena. Ja yleisöä riitti (ottaen huomioon aikaisen ajankohdankin klo 18.30) ja he lauloivat mukana ja tanssivat ja hyppivät. Kunnioitus tätä esiintyjää kohden kasvoi itselläni, niin hienosti hän pelkistettynä esityksenä sai ihmiset mukaansa. 🙌🙌🙌

Haloo Helsinki kun esiintyi, osasimme jättäytyä vieläkin kauemmas, tosin tämän kuvan ottamisen jälkeen tässäkin kohdin ennen keikan päättymistä, ihmisiä oli joka puolella ympärillä.
Hyvä ja todella energinen oli Haloo Helsinki

Näiden kuvien ottamisella ei vuorokauden ajallisesti ole kovin suurta eroa, ylimmäinen on torstailta vähän myöhemmin kuin alempi on perjantailta, mutta kuvista näkee sen eron mikä oli ilmassa, kun perjantaina festarikansaa hellittiin auringolla, torstaina taas ei ollut ihan niin lämmintä 

Lauantaina olikin sitten taas välillä näinkin ikävän näköistä (kuva ei ole alueelta vaan keskustasta). Onneksi ei kuitenkaan koko aikaa, niin että esimerkiksi Joonas joka kävi lauantaina katsomassa viimeisen esiintyjän, ei kastunut ollenkaan - paitsi että jalat todellakin olivat kurassa, päivän vesi kun oli mukavasti pehmentänyt maaston

Kolmeksi päiväksi olisi ranneke ollut, mutta sovulla jätin lauantain väliin ja lepäsin. Jalat olivat jo sen verran kävelystä rasittuneet, ilma märkää eikä oikeastaan yhtään sellaista esiintyjää jotka edottomasti olisin halunnut nähdä.
Hans kävi katselemassa joitakin bändejä, mutta minä nautin olostani lähinnä makuuasennossa. 😴😪😴
Olen jo saavuttanut sen vaiheen kun kaulasta alaspäin vartalo vanhenee eri rytmissä kuin siitä ylöspäin...

Ehdittiin juhannuksena kylälläkin, Hansin veljen ja hänen kihlattunsa luona sopivasti ennen perjantain festareita. Hetki mukavasti lasinen kuohuviini kädessä oli mukavaa vaihtelua festareille, Kiitos Henri ja Marianne 😍

Kaiken kaikkiaan kiva juhannus, RMJ2017 tuli nähtyä ja koettua, kiitos Riku Räsänen ja kumppanit, kiitos myös muut festareilla kävijät, kun olitte melko mukavalla asenteella liikkeellä, niin että tämmöinen teihin nähden mummuikäinenkin selvisi bileistä ehjänä - niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Ensi vuonna ehkä sitten taas uudelleen!

Juhannusfiiliksin 🙋

Riikka

Julkisuuden henkilöille ilkeily vaikuttaa lapsiin ja nuoriin!

Negatiivisesta kommentoinnista sosiaalisessa mediassa tai lehtien nettisivuilla on ollut nyt paljon puhetta. Puolesta ja vastaan. Monet paheksuvat, mutta samalla vähintään yhtä iso osa ihmisiä kirjoittaa näitä kirjoituksia toisen ihmisten elämästä. Epäilen että vain murto-osa ihmisitä pystyisi sanomaan samat asiat suoraan sille ihmiselle kasvotusten ketä kommentoi. 

Tämän kirjoituksen kuvitus ei liity tekstiin mitenkään, näin ikävät asiat kaipaavat kauniita kuvia.

Yleisin ”puolustava” kommentti on, että jos on lähtenyt julkisuuteen, pitää kestää sen tuomat ikävätkin asiat eikä saa valittaa. Olen argumentoinut tätä väitettä vastaan niin monesti ja niin perusteellisesti, että en enää jaksa kovin pitkästi selittää, ettei asia todellakaan ole näin, sananvapaus tuo mukanaan vastuun. Jos joku on julkisuuden henkilö se ei todellakaan ole sananvapautta, että kirjoitat hänestä mitä ikinäkin ikävää ja loukkaavaa keksit. Ei kenelläkään ole oikeutta kirjoittaa kenestäkään julmaa tekstiä. Jokainen on vastuussa teoistaan ja sanomisistaan. Jos arvostelet toista julmasti, olet vastuussa siitä, miten hän sen kestää. Pystytkö kantamaan sen vastuun? Jos et, älä kirjoita julmuuksiasi.

Pahinta on se, ettei se enää rajoitu julkisuuden henkilöihin. Se että nuoret ja aikuisetkin lukevat näitä kommentteja ja yleinen mielipide tuntuu ne hyväksyvän aiheuttaa sen, että nämä kirjoitukset ja ala-arvoinen kielenkäyttö tuntuvat normaalilta. Niinpä sitten onkin suora seuraus se, että samoja kirjoituksia kirjoitetaan sille oman luokan ujolle tytölle, joka itkee yksin eikä enää lopuksi uskalla tai halua tulla kouluun. Tai se muita vähän tukevampi työkaveri saa näitä ulkonäkökommentteja ja menettää mielenterveytensä.

Juuri eilen luin Sara Sieppiä koskevaa kirjoittelua ja hänen omaa blogiaan. Enkä voi kuin ihmetellä ihmisiä. Ikinä en ole ymmärtänyt sitä lehdistöä joka seuraa ihmistä selvittääkseen osoitteen, jos toinen ei sitä ole itse kertonut. Miksi näin tehdään? Siksi että joku typerys lukee näitä roskalehtiä. Jos me kaikki vain lopettaisimme näiden uutisten lukemisen, ei niitä enää kannattaisi tehdä. Jos me kaikki lopettaisimme näiden lehtien ostamisen, ne ehkä muuttuisivat lehdiksi joilla olisi jotain oikeaa asiaa. Mutta tiedän että ihmiset eivät tee niin, nekin jotka ”tuomitsevat” nämä jutut, käyvät kuitenkin klikkaamassa ja lukemassa, koska uteliaisuus on liian voimakas, jotta voisi olla lukematta. En ymmärrä ketään joka tekee yhteistyötä näiden medioiden kanssa, se on ihmisarvoa alentavaa. Varsinkin sen yhteistyökumppanin ja lukijan ihmisarvoa. 

Ja antaa yhteistyöyrityksen arvoista ikävän kuvan.

Kun Sara kertoo, että tämä kaikki saa hänet itkemään, mitä sanovat ihmiset? Toki joku tsemppaakin mutta valtaosa kirjoittaa että ”älä uhriudu” tai ”olet ansainnut tämän kaiken” Voi hyvänen aika sentään! Muistetaanpas nyt, ettei kukaan normaali ihminen ”ansaitse” yhtään mitään törkyä. (normaalilla tarkoitan ihmistä joka ei ole tehnyt mitään sellaisia rikoksia, että olisi rangaistusta ansainnut) Aivan varmasti Saralla on oikeus kuten kaikilla meillä muillakin itkeä, jos on paha mieli. Ja aivan varmasti jokaisella olisi paha mieli, jos olisi saanut niskaansa kaiken sen paskan mitä nyt on lapioitu hänelle. Hän ei toiminut fiksusti arvostellessaan toista ihmistä kommentista jonka ymmärsi väärin. Mutta hän tunnusti, että provosoitui tilanteessa ja pyysi anteeksi. Tämä vaan ei kelvannut ihmisille. 

Annammeko siis sellaisen mallin nuorille, että ihan turha on pyytää anteeksi keneltäkään yhtään mitään, koska sillä ei ole mitään merkitystä? Itse pyrin toimimaan aina niin, ettei tarvitse pyytää anteeksi. Mutta minä olen jo yli 50 vuotias ja aina omannut rauhallisen luonteen. Ehdin harkita oikeastaan kaikkea mitä teen tai sanon. Mutta tunnen monta ihmistä jotka eivät ole samanlaisia. Aina joskus tulee tehtyä tai sanottua jotain mitä jälkeenpäin katuu. Harmittaa että tuli tehtyä. Kyllä silloin pitää pystyä pyytämään anteeksi. Ja silloin asia on niiden ihmisten välinen, jotka olivat osallisia, eikä asia tai sen tuomitseminen kuulu muille. Eikö meidän, aikuisten ihmisten tulisi antaa esimerkkiä siinä, että joskus tulee mokattua ja se pitää pystyä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi? Ja että sillä on merkitystä.

Pahinta kuitenkin tässä koko jutussa on ne kommentit joita esimerkiksi Sara saa koskien ulkonäköään. Saran näköiselle nuorelle naiselle sanotaan, että hän on läski ja ruma. Että kasvot ovat ihan kamala ”turpa” tai että ”rinnat roikkuvat” Että hän on ihan turha. Mihin tämä voi johtaa? Ajatteleeko sitä kukaan niistä jotka kommentoivat, että on heillä oikeus sanoa mielipiteensä ja että kun on missikilpailuun mennyt niin pitää kestää? Ihan nyt vakavasti. Kukaan kenellä näköaisti on kunnossa ei voi sanoa, että Sara olisi läski tai että hänen rintansa roikkuisivat. No ei roiku eikä ole lihava. Ja se että sanotaan että joku on ruma, on jo itsessään kauhea väite, eihän meistä kukaan ruma ole, toiset ovat ehkä tietyillä mittareilla mitattuina kauniimpia mutta kukaan ei ole ruma. Jokainen on jonkun mielestä kaunis.

Mihin tämä voi johtaa? Jos olet se henkilö, joka kirjoitti jotain rumaa tai joka ei ehkä itse kirjoittanut mutta on kuitenkin sitä mieltä, että pitäähän se kestää, kun sinne missikilpailuun on mennyt, ajattele nyt hetki seuraavaa asiaa: Nuori, murrosikäinen tyttö lukee näitä kommentteja. Vertaa itseään Saraan. Katsoo omia rintojaan, takapuoltaan, kasvojaan ja vertaa niitä Saraan. Ja lukee kommentteja. Jos niin monen mielestä Sara on läski ja ruma ja turha, niin miten ruma ja läski hän onkaan!? Miten turha ja tarpeeton. Ottaako kukaan kirjoittaja tai kirjoitusten puolustaja huomioon, että ne eivät ole kommentteja vain kohteelle vaan niitä lukevat ne itsestään epävarmat nuoret naiset, jotka omasta mielestään ovat paljon lihavampia ja rumempia kuin tämä kohde jota julkisesti haukutaan. Eli he ovat siis vielä kauheampia. Itsetunto nollautuu, riski sairastua anoreksiaan lisääntyy, itsetuhoiset ajatukset ja epätoivo valtaavat mielen. Minä en voi kelvata kenellekään, kun noin kauniista naisestakin ollaan tuota mieltä. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset mitä kirjoitatte! 

Afrikkalainen sanonta on, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi. No me olemme kyllä epäonnistuttu surkeasti. Me vain mollamme ja painamme nuorisomme ja lapsemme aina vain alaspäin.

Ja kun tämä sama kaava toimii muidenkin kuin missien kanssa. Kun Suomesta maailmalle lähti monilahjakkuus Saara, (Sara Forsberg) tuli jossain julkisessa tilaisuudessa esiin niin että hänelle huomattiin tulleen vähän lisää painoa, sama mollaaminen ulkonäöstä alkoi. Samaan voitiin kaataa sitten myös se että ”tulee aivan varmasti maitojunalla takaisin” kun ei kuitenkaan mitään osaa. Annamme siis julkisesti nuorillemme mallin, että älä usko itseesi, ei sinuun kukaan muukaan usko, varsinkaan jos et ole ulkoisesti hoikka ja upean näköinen (Saara kyllä minun mielestäni on sitäkin)

Moni kommentoi negatiivisia kommentteja että ”taas kateelliset puhuu” johon toiset sitten kommentoivat, etteivät ole kateellisia, että eivät he halua olla julkisuudessa tai ettei tämä silloin puheena oleva kohde ole heidän mielestään kaunis tai että ovat omasta mielestään kauniimpia itse jne. Olen miettinyt monesti tuota kateellisuutta. En usko, että suurin osa näistä kommentoijista olisi kateellinen ulkonäöstä tai siitä elämästä, ei en usko. Mutta uskon että he ovat kateellisia siitä, kun toinen on uskaltanut ja ehkä jopa onnistunut saavuttamaan sitä mitä on haaveillut. Kommentoija ehkä on salaa haaveillut nuoruudessaan jostain opiskelusta tai ulkomaille töihin lähdöstä tai ihan mistä vaan joka jäi saavuttamatta. Tuli ehkä lapsia eikä sen jälkeen enää saanut aikaiseksi. Tai ei muuten vaan uskaltanut lähteä tavoittelemaan unelmiaan. Ja sitten toinen on uskaltanut ja onnistunutkin. Kun itsellä on omassa elämässään puolisonsa kanssa tilanne jota voisi laulun sanoin kuvata: ”Kumpi meistä tahtoi tämän elämän?” Kateellisuutta ei ehkä ole sitä kohtaan mitä tällä haukuttavalla kohteella on, vaan sitä mitä itsellä olisi voinut olla. Olisi niin paljon helpompaa, jos tämä toinenkin olisi epäonnistunut, voisi sanoa itselleen, että hyvä kun en lähtenyt yrittämään, en kuitenkaan olisi onnistunut, kun tämäkään ei onnistunut.

Ja kun toinen sitten myöntää, että ilkeät kommentit ja median ”vainoaminen” tuntuu ikävältä ja itkettää, on taas syytä olla kateellinen ja ”hyökätä” kimppuun. Miten joku kehtaa ja uskaltaa myöntää, että tuntuu pahalta! Törkeää. Kun itse ei uskalla edes itselleen aina myöntää, että pahalta tuntuu, puhumattakaan että kertoisi sen edes kavereille Facebookissa, tai kasvokkain edes parhaalle ystävälle, ei edes pikku humalassa. Ymmärrän että se voi potuttaa, kun joku uskaltaa kertoa, että itkettää. Itse kun pitää kiinni siitä kulissista mitä on elämästä jäljellä. On siis syytä purkaa koko kateus ja katkeruus tämän päälle. Meistä jokainen on varmasti joskus kateellinen jollekin toiselle, ei hänen elämästään, vaan siitä että hän on uskaltanut ottaa riskejä ja tavoitella unelmiaan. Kun itse ei ole uskaltanut.

Kun kotona arvostelet julkisuuden henkilöitä heidän ulkonäkönsä perusteella, annat lapsille ja nuorille ajatusmallin, että vain hyvännäköiset kelpaavat. Ja jos kohde oikeasti on hyvännäköinen, muokkaat sen lapsen ja nuoren käsitystä omasta itsestään rajusti. Tai kun sanot jostain julkisuuden henkilöstä, että tämä on tyhmä, annat mallin kotona, että vain fiksut ja ns. viisaat ihmiset ovat jonkun arvoisia. Miten lapsesi voi sen jälkeen kertoa saaneensa kokeesta vitosen? Tai kun kirjoitat nämä kaikki ”syvälliset ajatuksesi” julkisesti lehtien nettisivuille, blogien kommenttikenttiin tai muualle sosiaaliseen mediaan, teet tämän kaiken pahan kaikille niille lapsille ja nuorille jotka lukevat kommenttisi. Ja sitten ihmetellään mikä nuorisoamme vaivaa. Heitä ei vaivaisi yhtään mikään, jos heillä olisi kannustajinaan tervehenkiset oikeasti aikuiset ihmiset jotka eivät olisi sisältä niin tyhjiä, että on pakko haukkua ja ilkeillä muille.

En ole niitä ihmisiä jotka kirjoittavat jokaiseen julkaisuunsa ”rauhaa ja rakkautta” koska elämä ei sitä ole koko ajan. Mutta jokaiselle voin antaa sen ohjeen, että kokeile joskus nähdä toisissa ihmisissä positiivisia asioita ja jos et pysty näkemään, älä sano mitään. 

Vika ei aina ole siinä toisessa ihmisessä.

Rakkaudella

Riikka

Hiukset lyhenivät - vai lyhenivätkö?

Olen aina ollut pitkien hiusten ihminen. Viimeksi minulla oli lyhyet hiukset joskus ns. yläasteikäisenä. Monesti minulta on kysytty eivätkö pitkät hiukset ole työläät, että lyhyillä pääsisi helpommalla. Olen aina vastannut ettei pääse. Lyhyillä hiuksilla pitää käydä kampaajalla usein, kun hiusten ”malli” kasvaa pois. Itse voin aikatauluttaa kampaamokäyntini silloin kun se sopii aikatauluihini, ei sen mukaan milloin hiukset on liian pitkät :) Pesuakaan pitkät hiukset eivät tarvitse niin usein.

Mitä jos leikkauttaisin ne?

Monesti on kavereiden kanssa vitsailtu että tunnistaisiko minua kukaan jos leikkauttaisin hiukseni lyhyeksi. Olen sanonut että jonakin päivänä ne lyhenevät ja sitten kun lyhenevät, se tapahtuu kerralla. Että kun huomaan jonakin päivänä että ikä ja muut olosuhteet ovat rasittaneet hiuksiani liikaa, leikkautan ne aivan lyhyiksi, takaa todella lyhyiksi ja edestä vähän pidemmiksi. Yli jääneet pitkät hiukset lahjoitan hyvään tarkoitukseen – paikkaan jossa tehdään syöpäsairaille peruukkeja. Tähän asti hiukseni ovat kuitenkin voineet hyvin. Ne ovat oikeastaan aina voineet hyvin, moni on kysellyt mitä niille teen. No en tee oikeastaan mitään ja siinä se juurikin on se ”salaisuus”. Käyn kunnon kampaajalla ja otan sopivia hoitoja muutaman kerran vuodessa, jotta hiukset saavat ravintoa. Pesen hiukset hyvillä tuotteilla ja käytän laadukasta hoitoainetta. Enkä kuivaa niitä kuivaksi asti ellei ole jostain syystä pakko (olen menossa jonnekin jonne en voi mennä kosteilla hiuksilla) Itse en värjää, kampaajalla on siihen hyvät aineet ja ammattitaito. Moni pitkää tukkaa kasvattava yrittää välttää viimeiseen asti niiden lyhentämistä, itse taas aina silloin tällöin leikkautan vähän enemmän, jotta kuluneet latvat lähtevät pois.

Yllätyksellisen huonossa kunnossa

Kevät on kirjanpitäjälle tiukkaa aikaa ja itselläni on kevään aikana ollut vielä kovinkin monenlaista normaalista poikkeavaa rasitusta, niin henkistä kuin fyysistäkin. Yhtäkkiä huomasin että se näkyy hiuksissani. Olen tottunut että voin kammata hiukset pesun jälkeen tai milloin vain, eivätkä latvat ole takussa, kampa soljuu läpi. Ja nyt tajusin, ettei mene enää, latvoista on huonoa yllättävän pitkä pätkä. Joten mitäpä muuta voisin tehdä kuin tilata kampaamolle ajan. Ja silloin sain ajatuksen tavallaan testata alussa mainitsemaani keskustelun aihetta. Tunnistaako minua kukaan jos minulla on lyhyet hiukset? Nykyisen sosiaalisen median maailmassa toteutin sen kuitenkin vähän eri tavalla. Toki minut tunnistaa kun omaksi profiilikuvakseni kuvan laitan, mutta miten ihmiset reagoivat kun minulla on lyhyet hiukset? Moni varmaan mietti että mitä hitsiä se nyt teki, mutta sain myös kannustusta että hyvin sopii. Kiitos kaikille niistä, nyt olen levollisemmin mielin sen hetken edessä kun minun oikeasti on hiukseni leikattava.

Latvojen huonokuntoisuus näkyi  jo hyvin...

Pitkäthän ne olivat, mutta eivät enää taipuneetkaan yhtä hyvin kuin ennen.

Facen nopea voima – oikeasti kannattaa miettiä mitä jakaa

Samalla tuli testattua taas kerran facen uskomaton nopeus asioissa, kuva jossa minulla on lyhyet hiukset sai paljon huomiota, paljon enemmän kuin odotin. Jossain kohdin alkoi jo vähän hirvittääkin, miten moni ihminen luulikaan minun nyt leikkauttaneen hiukseni! En ollut odottanut että kovin moni sitä huomaisi. Tässä onkin taas opetus monelle, minulla ei edes ole kavereita sellaista määrää mitä monella nuorella on. Kannattaa todella miettiä mitä jakaa. Toivon ettei kukaan loukkaannu siitä että kuvassa päässäni on peruukki. Aika aidon oloinen, eikö vaan?

Tältähän sitä sitten voisin näyttää...

Hyvä kampaaja on aivan korvaamaton!

Kuten alun kuvasta näkyi, hiukset olivat huonossa kunnossa, latvat haaroittuneet ja hiukset kuivat. Mutta kun tänään poistuin kampaajalta, ne olivat aivan eri kunnossa. Latvoista toki leikattiin, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut olla tarpeen ottaa kunnolla pois. Että olisin ollut siinä hetkessä kun luovutan peliin ja annan äkkiä ne vielä suht kunnossa olevat hiukset peruukkeihin. Se hetki ei ollut kuitenkaan vielä. Kun naisella (ja miksei miehelläkin) on hyvä kampaaja, on moni asia helpompaa. Monesti olen keskustellut ihmisten kanssa siitä millainen on hyvä kirjanpitäjä, mutta hyvä keskustelun aihe on myös se millainen on hyvä kampaaja. Hyvä kampaaja on tietenkin ammattitaitoinen, hän kuten muutkin ammattilaiset panostaa omaan koulutukseensa sekä kunnon työvälineisiin ja aineisiin. Hänen työskentelypaikkansa on rentouttava, tuoli miellyttävä ja pesupaikka sellainen että siinä on hyvä istua. Ammattitaito näkyy paitsi siinä että hän osaa tehdä varsinaisen työnsä, leikkaukset, värjäykset, kiharat, hoidot, kampaukset ja monet muut jutut hyvin, hän osaa myös katsoa mikä sinulle sopii. Hän osaa ohjata sinua oikealle tielle jos aiot tehdä hiuksillesi jotain joka on vaarassa tuhota ne, tai ainakin vaurioittaa niiden hyvää kuntoa. Hän osaa tarvittaessa jopa sanoa ”ei” asiakkaan hulluimmille ideoille. Tai ainakin kertoa rehellisesti mitä toimenpiteestä voi seurata. Hyvä kampaaja on myös intuitiivinen sen suhteen mitä asiakas haluaa. Haluaako hän höpötellä niitä näitä, jutella vakavampia juttuja vai ihan vain olla rauhassa puhumatta mitään. Sanalla sanoen ammattitaitoinen, hyvä kampaaja on korvaamaton, yksi naisen parhaista löydöistä.

Valo heijastelee hiuksista, pehmeys on käsinkosketeltavaa ja kampa sujahtaa loppun asti takkuamatta <3

Opalex on mahtava tuote - sopii myös värjäyksen yhteyteen!
Kuva: Tukkapajan Facebook

Tukkapaja – aivan ihana paja

Kuvasin tuossa edellä hyvän ja ammattitaitoisen kampaajan. Raumalla ja Turussa Tukkapaja on juuri sellainen. Fiilis on hyvä aina kun tähän kampaamoon menee, asiakkaita kuunnellaan ja heitä arvostetaan, halutaan ja osataan palvella. Raumalla on varmaan hyviä kampaajia, itse löysin Tukkapajasta sen aivan huipun. Kun avaan Tukkapajan oven, tiedän aina olevani hyvissä käsissä ja voin luottaa siihen että lopputulos on paras mahdollinen – tai joskus jopa parempi mitä osasin ajatella.

Kuva: Tukkapajan Facebook

Edelleen pitkähiuksisena

Riikka