On lähes vuosi siitä, kun olen tänne kirjoittanut edellisen
kerran. En ole yksinkertaisesti ehtinyt tai jaksanut. Kirjoitusajan ovat vieneet tilitoimistotyön ohella blogi, jota kirjoitan työhöni liittyen, muille kirjoitettavat kolumnit,
koulutukset, YouTube -videot ja osana työtäni olevat muiden yritysten
sosiaalisen median kanaviin tehtävät päivitykset. Niissä kun pitää tuottaa
tekstiä, en ole enää jaksanut kirjoittaa tänne. Mutta monesti olen eri aiheista
miettinyt, että tästä olisi kiva kirjoittaa. Omien ajatustensa kirjoittaminen
vapaana virtana sen enempää miettimättä on vapauttavaa ja rentouttavaa.
Yritänkin jatkossa taas löytää aikaa kirjoittaa asioista, joita sillä hetkellä
mietin.
Käyn työn vuoksi paljon Helsingissä, tänään oli kesän jälkeen
ensimmäinen Helsinkipäivä. Yleensä pyrin ehtimään mahdollisimman aikaiseen
bussiin takaisinpäin, koska kun matka kestää nelisen tuntia ja kotiin pääsee aina
myöhään. Olin viime kevään tosi kiireinen ja omaan makuuni aivan liian lämmin
kesä kävi rajusti voimille. Kun syksyn kalenterikin näyttää taas tosi täydeltä,
mikä on tietysti tosi hyvä juttu, niin tiedostan kuitenkin sen, että jossain
kohdin kaikkien meneillään olevien projektien kanssa voi tulla kiire. Olenkin päättänyt rauhoittaa tilanteen aina kun mahdollista.
Kun tänään jo vanhaan tapaani katsoin bussiaikatauluja ja
mietin mihin ehtisin, jos pitäisin kiirettä päivän lopussa, muistinkin, että ei
kiirettä. Juttelin rauhassa tilaisuudessa olleiden ihmisten kanssa, kun
pitkästä aikaa nähtiin. Menin Kamppiin Picnic:iin ja ostin salaatin sen sijaan
että olisin kiireesti napannut kalalla ja kananmunalla täytetyn reissumiesleivän
matkaevääksi. (kuten yleensä)
Niinpä nyt voin bussissa istuskella ja miettiä
asioita – ja kirjoittaa tätä.
Kun istuin syömässä salaattiani, joka sivumennen sanottuna
oli tosi maukasta, seurasin ympärilläni tapahtuvaa elämää. En yleensä koskaan Kampissa,
tai yleensäkään Helsingissä, ollessani kovinkaan paljon seuraa ympäristöäni.
Mutta nyt aloin tehdä havaintoja lähes täydessä tilassa.
Lähimpänä minua olevaan pöytään saapuivat heti jälkeeni kaksi
nuorta naista, jotka olivat ehkä muualtapäin, tai ainakaan Picnic ei paikkana
ollut tuttu, niin vierasta tuntui olevan heille se mistä muut ovat saaneet
tarjottimet, mistä saa vettä tai mistä löytyvät ruokailuvälineet. Hyvin he
kuitenkin selvisivät tilanteesta ja osasivat nauraa itselleen. Piristävä poikkeus
rutinoitujen kävijöiden joukossa, jotenkin niin herttaisen kokemattoman oloisia.
Toisella puolen istuivat isoäiti ja tyttärentytär, ainakin
näin ymmärsin keskustelunsa hajanaisista pätkistä. Tyttö näytti puhelimestaan
valokuvia, joita oli saanut äidiltään, kuvat olivat hänen vanhemmistaan
nuorena. Isoäiti kertoi hauskoja tarinoita kuvien takaa. Tuntui, että heillä
oli hyvin lämpimät ja läheiset välit.
Paljon oli nuoria, joko porukoissa iloisen puheensorinan kera,
mutta myös heitä, jotka istuivat itsekseen kännykkäänsä selaillen. Lähellä
istui myös nainen, joka joi kahviaan hitaasti, yksin tyhjyyteen tuijottaen ja
mietin, oliko hän yksinäinen ilman omaa tahtoaan. Oliko hän onneton.
Hänen lähellään istui kaksi noin 60 vuotiasta naista, jotka
jakoivat yhden pullon Fantaa ja jutustelivat. He vaikuttivat tyytyväisiltä
omaan oloonsa. Lähellä istuivat myös kaksi, ehkä noin nelikymppistä viimeisen
päälle tyylikkäästi pukeutunutta naista juoden Lattea tai jotain vastaavaa, he
vaikuttivat hyvinkin tyytyväisiltä itseensä, mutta ilmeistä ja käsien
liikkeistä päätellen jotain tylsää oli tapahtunut tai sitten he muuten vaan puhuivat
aiheesta, josta heillä oli negatiivisia ajatuksia.
Sitten tuli keski-ikäinen mies, joka osti kahvin ja istui
sohvapaikalle hörppimään sitä. Hän oli pukeutunut siististi, hänellä oli pieni
kassi mukana. Ja kaunis kimppu valkoisia isoja ruusuja sellofaanissa. Hän istui
tyynesti hymyillen juodessaan kahviaan ja vilkaisi välillä kelloaan. Uskon että
hänellä oli tapaaminen. Harmi etten nähnyt minkälainen oli se ihminen, joka sai
tuon kauniin hymyn tämän miehen kasvoille.
Vastapäätä istui nuorehko nainen pienen tyttärensä kanssa.
He näyttivät ensin kivalta, tyttö oli söpö. Sitten tytär yritti lähteä
vaeltamaan tilassa ja äiti otti hänet takaisin. Ihan fiksusti. Mutta sitten en
voinut välttyä kuulemasta miten hän kysyi eikö lapsi jaksa enää istua ja totesi
että olisit heti sanonut niin lähdetään. Lapsella oli rattaat, joissa hän
saattoi istua penkin sijaan, eikä hän ollut enää ihan pieni. Näin miten äiti
hotki äkkiä vähän ruuastaan ja jätti loput. Lapsi ei vaikuttanut sairaalta,
siis sillä tavoin sairaalta, että hänellä olisi jokin häiriö. Kuitenkin minulle
välittyi tunne, että tämän kaksikon tilanteessa se ei ollut aikuinen, joka
määräsi tahdin, vaan tämä kaksi-kolmevuotias, joka selkeästi osasi käyttää asemaansa.
Se oli surullista, koska kun lapsi kasvaa myös vaatimukset kasvavat ja äiti
saattaa uupua. Toivottavasti tulkitsin väärin.
Kun olin valmis ja lähdössä mieleeni tuli miten helposti me
teemme yleensäkin tulkintoja ihmisistä vain hetken näkemisen perusteella,
ihmisiä tuntematta. Jos joku olisi siinä tilassa seurannut minua, mitä hän
olisi minusta miettinyt, muuten tulkinnut ulkoisen olemukseni ja käytökseni? Ehkä joku katsoi ja mietti. Valitettavasti en saa tietää, miltä näytin siinä
istuessani, miten olemustani mahdollisesti joku peilasi omiin elämänkokemuksiinsa.
Elämä ja ihmiset ovat mielenkiintoisia. Kunpa muistaisimme
arvostaa ihan jokaista ja ihan joka hetkeä.
Lämpimin syysmiettein
Riikka