Mitä voimme päätellä ihmisistä ympärillämme?

On lähes vuosi siitä, kun olen tänne kirjoittanut edellisen kerran. En ole yksinkertaisesti ehtinyt tai jaksanut. Kirjoitusajan ovat vieneet tilitoimistotyön ohella blogi, jota kirjoitan työhöni liittyen, muille kirjoitettavat kolumnit, koulutukset, YouTube -videot ja osana työtäni olevat muiden yritysten sosiaalisen median kanaviin tehtävät päivitykset. Niissä kun pitää tuottaa tekstiä, en ole enää jaksanut kirjoittaa tänne. Mutta monesti olen eri aiheista miettinyt, että tästä olisi kiva kirjoittaa. Omien ajatustensa kirjoittaminen vapaana virtana sen enempää miettimättä on vapauttavaa ja rentouttavaa. Yritänkin jatkossa taas löytää aikaa kirjoittaa asioista, joita sillä hetkellä mietin.

Käyn työn vuoksi paljon Helsingissä, tänään oli kesän jälkeen ensimmäinen Helsinkipäivä. Yleensä pyrin ehtimään mahdollisimman aikaiseen bussiin takaisinpäin, koska kun matka kestää nelisen tuntia ja kotiin pääsee aina myöhään. Olin viime kevään tosi kiireinen ja omaan makuuni aivan liian lämmin kesä kävi rajusti voimille. Kun syksyn kalenterikin näyttää taas tosi täydeltä, mikä on tietysti tosi hyvä juttu, niin tiedostan kuitenkin sen, että jossain kohdin kaikkien meneillään olevien projektien kanssa voi tulla kiire. Olenkin päättänyt rauhoittaa tilanteen aina kun mahdollista.

Kun tänään jo vanhaan tapaani katsoin bussiaikatauluja ja mietin mihin ehtisin, jos pitäisin kiirettä päivän lopussa, muistinkin, että ei kiirettä. Juttelin rauhassa tilaisuudessa olleiden ihmisten kanssa, kun pitkästä aikaa nähtiin. Menin Kamppiin Picnic:iin ja ostin salaatin sen sijaan että olisin kiireesti napannut kalalla ja kananmunalla täytetyn reissumiesleivän matkaevääksi. (kuten yleensä)
Niinpä nyt voin bussissa istuskella ja miettiä asioita – ja kirjoittaa tätä.

Kun istuin syömässä salaattiani, joka sivumennen sanottuna oli tosi maukasta, seurasin ympärilläni tapahtuvaa elämää. En yleensä koskaan Kampissa, tai yleensäkään Helsingissä, ollessani kovinkaan paljon seuraa ympäristöäni. Mutta nyt aloin tehdä havaintoja lähes täydessä tilassa.

Lähimpänä minua olevaan pöytään saapuivat heti jälkeeni kaksi nuorta naista, jotka olivat ehkä muualtapäin, tai ainakaan Picnic ei paikkana ollut tuttu, niin vierasta tuntui olevan heille se mistä muut ovat saaneet tarjottimet, mistä saa vettä tai mistä löytyvät ruokailuvälineet. Hyvin he kuitenkin selvisivät tilanteesta ja osasivat nauraa itselleen. Piristävä poikkeus rutinoitujen kävijöiden joukossa, jotenkin niin herttaisen kokemattoman oloisia.

Toisella puolen istuivat isoäiti ja tyttärentytär, ainakin näin ymmärsin keskustelunsa hajanaisista pätkistä. Tyttö näytti puhelimestaan valokuvia, joita oli saanut äidiltään, kuvat olivat hänen vanhemmistaan nuorena. Isoäiti kertoi hauskoja tarinoita kuvien takaa. Tuntui, että heillä oli hyvin lämpimät ja läheiset välit.

Paljon oli nuoria, joko porukoissa iloisen puheensorinan kera, mutta myös heitä, jotka istuivat itsekseen kännykkäänsä selaillen. Lähellä istui myös nainen, joka joi kahviaan hitaasti, yksin tyhjyyteen tuijottaen ja mietin, oliko hän yksinäinen ilman omaa tahtoaan. Oliko hän onneton.

Hänen lähellään istui kaksi noin 60 vuotiasta naista, jotka jakoivat yhden pullon Fantaa ja jutustelivat. He vaikuttivat tyytyväisiltä omaan oloonsa. Lähellä istuivat myös kaksi, ehkä noin nelikymppistä viimeisen päälle tyylikkäästi pukeutunutta naista juoden Lattea tai jotain vastaavaa, he vaikuttivat hyvinkin tyytyväisiltä itseensä, mutta ilmeistä ja käsien liikkeistä päätellen jotain tylsää oli tapahtunut tai sitten he muuten vaan puhuivat aiheesta, josta heillä oli negatiivisia ajatuksia.

Sitten tuli keski-ikäinen mies, joka osti kahvin ja istui sohvapaikalle hörppimään sitä. Hän oli pukeutunut siististi, hänellä oli pieni kassi mukana. Ja kaunis kimppu valkoisia isoja ruusuja sellofaanissa. Hän istui tyynesti hymyillen juodessaan kahviaan ja vilkaisi välillä kelloaan. Uskon että hänellä oli tapaaminen. Harmi etten nähnyt minkälainen oli se ihminen, joka sai tuon kauniin hymyn tämän miehen kasvoille.

Vastapäätä istui nuorehko nainen pienen tyttärensä kanssa. He näyttivät ensin kivalta, tyttö oli söpö. Sitten tytär yritti lähteä vaeltamaan tilassa ja äiti otti hänet takaisin. Ihan fiksusti. Mutta sitten en voinut välttyä kuulemasta miten hän kysyi eikö lapsi jaksa enää istua ja totesi että olisit heti sanonut niin lähdetään. Lapsella oli rattaat, joissa hän saattoi istua penkin sijaan, eikä hän ollut enää ihan pieni. Näin miten äiti hotki äkkiä vähän ruuastaan ja jätti loput. Lapsi ei vaikuttanut sairaalta, siis sillä tavoin sairaalta, että hänellä olisi jokin häiriö. Kuitenkin minulle välittyi tunne, että tämän kaksikon tilanteessa se ei ollut aikuinen, joka määräsi tahdin, vaan tämä kaksi-kolmevuotias, joka selkeästi osasi käyttää asemaansa. Se oli surullista, koska kun lapsi kasvaa myös vaatimukset kasvavat ja äiti saattaa uupua. Toivottavasti tulkitsin väärin.

Kun olin valmis ja lähdössä mieleeni tuli miten helposti me teemme yleensäkin tulkintoja ihmisistä vain hetken näkemisen perusteella, ihmisiä tuntematta. Jos joku olisi siinä tilassa seurannut minua, mitä hän olisi minusta miettinyt, muuten tulkinnut ulkoisen olemukseni ja käytökseni? Ehkä joku katsoi ja mietti. Valitettavasti en saa tietää, miltä näytin siinä istuessani, miten olemustani mahdollisesti joku peilasi omiin elämänkokemuksiinsa.

Elämä ja ihmiset ovat mielenkiintoisia. Kunpa muistaisimme arvostaa ihan jokaista ja ihan joka hetkeä.

Lämpimin syysmiettein

Riikka

Elämän suurin onni tulee siitä, että osaat iloita siitä mitä sinulla on

En ole valokuvaaja, sen tietää jokainen joka on katsonut minun ottamiani kuvia. Täällä blogissa kuten muuallakin somessa tosin julkaisen usein todella hyvälaatuisia kuvia – ne ovat luontoisetu, kun on sattunut löytämään elämänkumppanikseen miehen, joka on valokuvaaja – vieläpä hyväkin sellainen 😊

Kuvaan kuitenkin paljon, kuvaan kun olen työreissuilla, kuvaan kun kuljen kaupungilla, kuvaan kun olen töissä, kuvaan kun käyn vierailulla ja kuvaan kun ihan vaan olen kotona. Suurin osa näistä kuvista ei koskaan päädy mihinkään. Osa epäonnistuukin sillä tavoin, etteipä niillä mitään tekisikään. Kuvaan itselleni muistoja, en niinkään kuvia näytettäviksi jollekin. Someen laitan kuvia sillä perusteella, että niihin liittyy joku tarina tai haluan muistuttaa tai näyttää jotain. Mutta myös siksi että tiedän esimerkiksi Facebookin kaivavan tämän muiston esille vuoden kuluttua – ja haluan muistaa sen. Osan säilytän kännykässä muistona ja osan poistan, kun olen asiaa katsellut riittävästi.

Sadepisaroiden tuhriman bussin ikkunan läpi otettu kuva siitä miten auringon voima voittaa pilvet.
Kuvan laatu on ihan kökkö, tunnelmassa minulle jotain niin aitoa

Tänään kaivoin tuota muistojeni arkistoa siinä mielessä, että mietin mistä asioista olen iloinen, onnellinen ja kiitollinen ja miten nämä kuvat muistuttavat minua siitä. Hyvästä elämästä. Mietin sitä siksi, että vaikka tiedän olevani onnellinen, aina joskus tulee murehdittua turhia asioita. Omassa elämässä kaikki vaan oikeasti on hyvin, kun vähän asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Eikä siihen tarvita vertailukohdaksi mitään Afrikan nälänhätää, Syyrian sotatannerta tai pahoinpidellyn / hyväksikäytetyn lapsen miettimistä – eiköhän meistä valtaosan asiat ole huippuhyvin, jos vertailukohdaksi otetaan nuo asiat. Itselle riittää ihan se, että vertaa tavallisiin ihmisiin Suomessa. Minulla on paljon mitä monella ei ole. Enkä tarkoita materiaa.

Kotikaupunkini Rauman toinen maailmanperintökohteista: Vanha Rauma
Minä koen iloa siitä että tämä paikka on säilynyt elävänä.

Keräsin noista kuvista muutaman tähän ja kerron mitä ne tuovat mieleeni, kuvat on alun perin otettu ihan vain itseäni varten, osan olen saattanut julkaista somessa, mutta tässä ne toimivat positiivisten asioiden mieleen tuojina. Mitään selkeää aikajanaa näissä ei ole, enkä aio näitä mitenkään kronologiseen järjestykseen tässä laittaa, muistot ovat muistoja. Ja tulevat nyt siinä järjestyksessä, kun kuvat sattuivat arkistossa olemaan. Osasta laitoin vain kuvan kuvateksteineen, osasta kerron muiston.

Kun asiakkaalta saa tositteiden mukana tälläisen kortin, hymy jää huulille pitkäksi aikaa.

Kun kohtaan hyvää asiakaspalvelua minulle tulee aina hyvä mieli. Se ei tule sen vuoksi että saisin jotain tai että kokisin olleeni erityisen tärkeä. Ei. Se tulee sen takia että on niin nasta juttu, kun joku hoitaa työnsä hienosti ja ymmärtää sen tärkeyden. Kunnioittaa itseään ja panostaan. Onnistuu välittämään asiakkaalle sen, että välittää tästä. Helsingissä on monta hyvää hotellia. Mikä on hyvä hotelli, on toiselle eri kuin toiselle. Minulle henkilökunnan asenne ja käytös ovat se juttu. En ole käynyt kaikissa Helsingin hotelleissa mutta monissa niistä. Ihan hyvää palvelua niistä pääsääntöisesti saa, mutta yksi on kyllä minulle kohonnut ihan selkeästi kärkeen. Original Sokos Hotel Presidentti. Sen hotellin henkilökunta on niin käsittämättömän ammattitaitoista ja ystävällistä että vieläkin he onnistuvat yllättämään minut positiivisesti, vaikka tiedän heidän olevan hyviä. (tiedoksi tämä ei ole maksettu mainos)

Tämän hotellin respan henkilökunta on timanttia. Kerronpa esimerkin johon liittyy kuvakin. Olin kerran varannut useamman yön yöpymiset ja sitten tulin kipeäksi, en kovin vakavasti, mutta niin etten jaksanut lähteä reissuun. Minun piti lähteä jo viikon puolestavälistä ja olla maanantaihin. Mutta bussimatkustaminen ei houkuttanut. Varaan aina hotellin hyvissä ajoin suoraan sen omilta nettisivuilta. En vahvista varausta siinä kohdin luottokortilla vaan käyn sitten myöhemmin joko poistamassa, muuttamassa tai vahvistamassa varauksen, kun olen ihan varma reissusta. Kun sitten tällä kerralla olin toipumassa ja ajatuksissa, että menemme yhdessä Hansin kanssa sitten vain sunnuntain ja maanantain väliseksi ajaksi, kirjauduin hotellin palveluun. Tajuan että tämä pitkä varaukseni oli jäänyt peruuttamatta. Normaalistihan minulla ei periaatteessa ole edes peruuttamista, koska en ole vahvistanut, mutta nyt varaus jostain syystä näyttää sivuilla sellaiselta ikään kuin minun olisi tullut se peruuttaa. Mietin, olenko siis kuitenkin käynyt sen vahvistamassa, enkä muista sitä. Laitan vähän kauhuissani viestiä hotelliin ja kerron että olen sairaana. Saan melko pian iloisen vastauksen, että ei olisi tarvinnut, kaikki hyvin, he ovat poistaneet varaukseni, kun en ollut sitä klo 18 mennessä vahvistanut. Viesti oli hyvin iloinen ja sai minut hyvälle tuulelle jo itsessään. Samassa yhteydessä olen kertonut, että olen tulossa kuitenkin yhdeksi yöksi mutta minulla on siihen eri varaus. Kaikki olisi ollut tässä kohdin jo hyvin. Viestin iloinen sävy ilahdutti minua.

Mutta kun sitten menimme hotelliin ja kirjaudun sisään, minulle annetaan pieni muovipussi ja kerrotaan siinä olevan terveisiä. Hämmästyn, kuka minun on tietänyt tulevan. Ja mitä onkaan pussissa, salmiakkia, suklaata ja smoothie! Niistäkin otin kuvan, mutta sen olen nyt onnistunut kadottamaan. Tärkeintä oli kuitenkin kortti jonka kuvaa en hetkeen poista. Aivan ihana kortti joka sai minut liikuttumaan ilosta. Kun joku on itselleen sopivassa työssä, se on parhaimmillaan tätä. Kiitos, vieläkin tämä muisto saa minut hymyilemään.

Kortin kuvapuolella on paperista leikattu kukkakuvio liimattuna.
Siis tämä on niin mahtava kortti etten koskaan häviä tätä. 

Arjen onnea minulle on suotu ja se tulee esiin niin monessa kuvamuistossa. Teemme usein Hansin kanssa pitkiä päiviä, kumpikin omia juttujamme. Välillä keskeytämme ja käymme kaupungilla ihan vaan istuskelemassa jossain kahvilassa kupillisen äärellä. Kaakaot Cafe Salissa ovat olleet melko usein seurana myöhäisemmille taukohetkelle jolloin on juteltu ihan vaan mitä milloinkin ja rentouduttu hetki. Joskus siitä on sitten jo menty kotiin, mutta usein on tultu vielä hetkeksi tekemään jotain ennen kotiin lähtöä. Tämä kuva muistuttaa minua monesta syystä olla onnellinen. Minulla on taloudellisesti mahdollisuus käydä kaakaolla silloin tällöin, miettimättä mitä jätän ostamatta, jos ostan tämän kaakaon. Minulla on fyysinen mahdollisuus lähteä kaakaolle, en ole sänkyyn ”sidottu” niin etten pystyisi sieltä nousemaan ja pääsen omin jaloin liikkeelle. Minun on mahdollisuus juoda kaakaota, josta tykkään, en ole allerginen sille. Minä asun kaupungissa jossa ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Ja ennen kaikkea: minulla on rakas aviomies jonka kanssa jakaa tämä kaakaohetki. Onnellinen nainen, eikö vain?

Usein kaakao tulee juotua kermavaahdotta, mutta joskus arkeen on hyvä ottaa extraa 😉 

Joskus väsyttää aamulla, kun herään aikaisin töihin. Silloin on hyvä herätä rauhassa, istua koneen ääressä ja juoda kuppi kahvia tai teetä. En juo ”normaalikahvia”, olen sitä juonut viimeisen kerran joskus lähes 40 vuotta sitten. Mutta juon makukahveja kapselikoneesta, niissä ei kahvi maistu liikaa 😊 Kahvin ystävät nauravat nyt, minä siis valitsen kahvini niin, ettei se maistu kahville… Ei haittaa, nauran sille itsekin. On yksi onnenaihe, että voi aloittaa työpäivän ajoissa, mutta niin että herää rauhassa juoden kahvia ja lukemalla uutisia koneelta. Hiljalleen sitä herää päivään ja on taas valmis tekemään hyvän työpäivän. Tämä kuva muistuttaa minua, ei siitä, että tykkään kahvista joka ei maistu kahvilta, vaan siitä että miten onnellinen olen, kun saan tehdä sitä työtä mistä tykkään ja tehdä sitä sillä tavoin, kun sitä tykkään tehdä. Se on suuri etuoikeus ja onni elämässä.

Vanilla Latte Macchiato 💋 

Sitten kolme kuvaa, keskenään erilaisia ja saavat minut kiitolliseksi samasta asiasta. Ensin kuva voileipäkakusta. Äiti teki äitienpäiväksi. Käytiin naapurissa, siskon perhe ja meidän perhe. Jos joku ei tiedä; Äitini asuu meidän rajanaapurina ja meitä on kaksi tytärtä. Siskokin asuu ihan lähellä. Sekin olisi ilon aihe, mutta siitä en kirjoita nyt tässä. Voileipäkakku oli hyvää ja äiti oli tehnyt sen sellaisista aineista, että minäkin pystyin sitä syömään. 

Kalkkunaa, kananmunaa ja vihanneksia - voileipäkakku minun makuuni

Kevään ensimmäiset orvokit ja narsissit

Toiset kaksi kuvaa ovat kukista meidän piharuukusta. Äiti istuttaa niitä sinne, kun kasvattaa noita kukkia. Istuttaa samalla meidänkin kukkaruukkuun, kun istuttaa itselleen. Kasteleekin niitä, jos on kuiva kesä. Mikä on näihin kuviin liittyvät elämän onnesta kertovat ajatukset. On kiva saada hyvää voileipäkakkua, kun ei itse tule koskaan tehdyksi. Ja on kiva, kun pihalla kukkii kukat ruukussa, itse kun en koskaan saa aikaiseksi istuttaa ja jos saisinkin niin kastella en muistaisi, jos ei kosteudesta sade jossain kohtaa huolehtisikaan. Aivan, kivoja juttuja ovat mutta en minä sen takia koe näiden kuvien minulle symbolisoivat erityistä syytä olla onnellinen. Ei. Se on se Äiti. Minulla on ihan paras äiti, siitä olen joskus kirjoittanutkin. Se että hän on ollut lapsuudessani aina läsnä juuri sellaisena, kun hän on, on tehnyt minusta sellaisen, millainen olen. Mutta näihin kuviin ja äitiin liittyy se onnentunne, että minulla on vielä äiti, joka on syövän, lonkkaleikkauksen ja monen muun jälkeen edelleen, 83 -vuotiaana siinä kunnossa, että laittaa meille äitienpäiväkahvit ja leipoo voileipäkakkua. Touhuaa pihalla ja istuttaa kukkia. Ajattelee itse ja juttelee järkeviä. Se on ihan mahtavaa. Toivoa vaan voi että se kestää mahdollisimman kauan. 

Eipä silti, menen kyllä kukkia istuttamaan ja leipomaan, kunhan saisin pitää hänet siinä omana fiksuna persoonanaan niin kauan kuin vain mahdollista.

Myöhäisemmän syksyn kukkaloistosta 2016 huolehtivat äidin istuttamat ruusut

Jokaisella meillä on elämässä vastoinkäymisiä ja ikäviä asioita. Minullakin. Mutta enemmän on niitä positiivisia, tässä kirjoituksessa tuli niistä vain murto-osa. Kaikkea positiivista ei voi edes kuviin ikuistaa, eikä tarvitsekkaan. 💓

Positiivisen ajatuksin

Riikka 💕

Pyhäinpäivän herättämät muistot äidistä ja jo poisnukkuneista läheisistä

Henkilökohtaisesti en kovin usein käy hautausmaalla viedäkseni sinne kukkia tai kynttilöitä, käyn silloin kun se yleisesti ottaen on tapana. Tämä ei ole siksi ettenkö ikävöisi tai kunnioittaisi sinne haudattuja läheisiäni. En vaan koskaan ole kokenut että he olisivat siellä, hautausmaalla. Minun ei tarvitse olla siellä muistaakseni heitä. Ajatus on vähän sama kuin se ettei minun tarvitse mennä kirkkoon rukoillakseni.
                                                                              Kirjoituksen kaikki kuvat ovat Joonas Lehtisen kuvaamia

Pyhäinpäivänä hautausmaalle
Pyhäinpäivä on yksi niistä päivistä, jolloin otan eteisestä kynttilälyhdyn ja laitan siihen kynttilän, jonka vien isäni haudalle. Samalla käyn katsomassa muitakin hautoja. Yleensä menemme koko perhe. Isäni hauta tuo minulle jotenkin yleensä ikävän olon, se ei johdu kaipuusta isääni kohtaan vaan kaikesta muusta, josta nyt en kirjoita tässä. Tänä vuonna kuitenkin koin jotain erilaista, kun vein kynttilälyhtyni siihen äidin ja sisareni hankkimien lyhtytelineiden väliin ja samalla sytytin yhden kynttilän, jonka joku oli haudalle tuonut, mutta tuuli sen sammuttanut. Ei tuntunutkaan ihan samalta kuin ennen. Kun sitten kävin vielä isovanhempieni haudalla ja sen jälkeen muualle haudattujen muistohaudalla kunnioittamassa toisia isovanhempiani ja pienenä poisnukkunutta sisartani jota koskaan en saanut tuntea, huomasin muistelevani näitä minulle läheisiä ihmisiä.

Muualle haudattujen muistokummulla riittää kynttilöitä, sytytinkin uudelleen muutaman kesken sammuneen

Pienenä pois nukkunutta sisartani en luonnollisestikaan voinut muistella koska hän on syntynyt ja kuollut ennen kuin minä olen syntynyt, mielessäni kävi kyllä sekin tuska minkä tiesin tämän tapahtuman aikanaan aiheuttaneen vanhemmilleni. Muistelin isovanhempiani, heitä jotka asuivat koko lapsuuteni ihan naapurissa, miten mummun kahvi oli erityisen hyvää ja miten pappa jaksoi ja viitsi aina sairastumiseensa asti leikkiä kanssani kauppaleikkejä, loputtomasti samaa uudelleen ja uudelleen. Miten mummuni sitten vanhempana tiesi elämänsä olevan jo loppumassa ja halusi ehdottomasti ostaa minulle ylioppilaslahjan etukäteen. Lahja ostettiin aika paljon ennen lakkiaisiani, eikä mummuni koskaan lakkia päässäni ehtinyt nähdä, vaikka se hänelle merkitsi paljon. 

Toista pappaani en valitettavasti koskaan tuntenut. Hänet olisin todella halunnut tuntea, hän oli erityislaatuinen ihminen, mutta hän menehtyi noin vuoden ennen kuin minä synnyin. Mummuni sen sijaan muistan hyvin, hänen luonaan Kodiksamissa kävimme usein ja siellä vietin myös osan kesälomastani joka kesä. Hauskoja muistoja. Parasta on, ettei minulla ole heistä kenestäkään muuta kuin positiivisia muistoja.

Isäni oli hyvä isä  
Hän ei ehkä ollut niin tunteellinen kuin nykymaailmassa miesten pitää olla, mutta hän ei ollutkaan nykymaailman mies. Isäni ei osoittanut tunteitaan puhumalla niistä, mutta koko elämäni ajan sain häneltä halauksia ja pienenä istuin paljon hänen sylissään. Kun hän oikein halusi osoittaa minulle tunteitaan, hän palkitsi minua jollakin tavalla :)  Vaikka isäni ei taitanut koskaan sanoa rakastavansa minua, tiesin aina että hän rakasti minua suunnattoman paljon, meillä oli jotenkin sanaton yhteys. Vaikka kinasimme silloin tällöin kuten kai lasten ja vanhempien tuleekin, tiesin aina että häneen voin luottaa. Vaikka hän piti kovaa kuria joissakin asioissa ja oli hyvin säästäväinen, hän aina piti puoliani. Muistan hyvin sen että olin aina hänen mukanaan kun se oli mahdollista ja opin näin maatalouden koneiden käytön. Paljon ajelinkin traktorilla kun ikä riitti ja vähän ennenkin. Traktorikortinkin hankin. Isäni luotti traktorin minulle ja minä olin luottamuksen arvoinen. Kun joskus nuorena heinähommissa suvun auttamassa olleet miehet ”liikaa” ja keskenään ristiriitaisesti lähtivät minua neuvomaan, minun ei tarvinnut ääneen sanoa että nyt on liikaa ja minua itkettää, isäni huomasi tilanteen ja puolusti minua. Komensi toiset pois ja sanoi ”Riikka kyllä osaa, ei teitä siellä tarvita” Se kohtaus yhtenä on jäänyt mieleeni hyvin voimakkaana muistona isästäni. Kukapa ei muistaisi tilannetta jossa oma vanhempi pitää puoliasi kun itse et pysty. <3

Isäni kanssa tulin hyvin toimeen, vaikka hänellä olikin omia ajatuksiaan ja saadakseen häneltä luvan johonkin asiaan jota hän ei ehkä heti ensi kuulemalta kannattaisi, piti osata asia esittää juuri oikealla tavalla. Opin sen nopeasti ja uskon että sisimmässään isä tiesi että johdattelin häntä asioissa. Näin uskon. Mutta se oli minulle asia josta on todella ollut apua elämässäni. Olen tavannut sekä vapaa-aikanani että työssäni ihmisiä joissa olen tunnistanut tuon piirteen. Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa joiden kanssa läheskään kaikki eivät tule toimeen. Olen jopa pitänyt heistä ja minun on ollut helppoa keskustella heidän kanssaan ja kertoa heille asiat niin että he ovat olleet kanssani samaa mieltä. Opin sen taidon isäni kanssa ja olen siitä hyvin kiitollinen. Isäni oli juuri sellainen isä joka oli minulle se oikea.

Kynttilät haudalla tuovat kaunista valoa syksyn pimeyteen, keskellä oma kynttiläni

Olen viettänyt onnellisen lapsuuden maatalossa. Olen saanut kiivetä puihin, olla lähellä luontoa. Hoitaa niin possuja kuin lehmiä ja niiden vasikoita. Kanejakin taisi joskus olla. Kanojakin oli mutta niitä en kovin hyvin muista, tosin sen kiukkuisen kukon kyllä muistan! :)

Muistelin isääni, ja sitä miten hän oli minulle juuri oikeanlainen isä, miten innoissani olin kun pääsin hänen kanssaan aura-auton kyytiin, silloin kun vielä lunta oli tiellä niin paljon että kärkiauralla auraamalla kaikki hytin ikkunat olivat lentävän lumen alla, näkyvissä vain valkoista lunta. Miten olinkaan ylpeä isästäni, joka ajoi tuota aura-autoa lujalla vauhdilla, vaikkei kunnolla mitään nähnytkään. On hyvä kun lapsi voi olla ylpeä omasta vanhemmistaan. Valitettavasti Alzheimer vei isäni liian aikaisin. Keuhkokuume vapautti hänet viimein elämästään, joka ei enää ollut ihmisen elämää. Isä vapautui kärsimyksistään joille me emme voineet mitään.

Äitini on uskomattoman viisas ihminen
Olen aina ollut erityisen ylpeä myös äidistäni, joka onneksi edelleen asuu naapurissamme. Häntä minun ei tarvitse muistella kun voin kävellä naapuritontille. Kuitenkin isäni myötä ajatusteni mennessä lapsuuteen, muistelin myös äitiäni kun olin lapsi. Jos oli isäni juuri oikea isä minulle, niin oli äitikin juuri sellainen äiti jonka minä tarvitsin. Hän luotti minuun ja tekemisiini, se oli sitä mitä minä tarvitsin. Halusin olla luottamuksen arvoinen. Jos minuun ei olisi luotettu, olisin voinut tehdä vaikka mitä jos ajatus olisi ollut, etteivät vanhempani minusta parempaa odota kuitenkaan. Olin nuorena aika villi tapaus ja olisin voinut olla paljon paljon villimpi ilman näitä vanhempia. Aina kun oli tilaisuus tehdä jotain mikä yleisten sääntöjen mukaan ei olisi ollut laillista, mietin mitä tapahtuu jos jään kiinni. Kuinka iso riski se on. Jos riski oli liian iso (kuten se yleensä oli), jätin tekemättä, koska kuvittelin sen tilanteen miten kerron kotona. Miten voin kertoa äidilleni pettäneeni hänen luottamuksensa. Ja niin jäi moni kolttonen tekemättä :) Äidiltä kun ei voinut salata mitään tärkeää.

Äitini kasvatti minusta empaattisen ihmisen, jolle ei ole tärkeää se minkä näköinen on, mikä on yhteiskuntaluokka tai osaako jotain asioita. Kunhan yrittää parhaansa ja kohtelee toisia hyvin. On tasapuolinen jokaiselle eikä suosi ketään. Hän opetti minut rakastamaan aidosti ja kunnioittamaan niitä ihmisiä jotka ovat sen arvoisia ja jättämään muut omaan arvoonsa. Hän opetti, että anteeksi voi antaa, vaikkei voi ymmärtää tai hyväksyä. Kunnioitan äitiäni suuresti. Pitkään mietin oman lapsen hankkimista kun ajattelin etten koskaan voisi olla yhtä hyvä äiti. Onneksi kuitenkin päädyimme Joonakseen, hän on todella ihana poika, joka on tuottanut minulle paljon iloa ja jota rakastan enemmän kuin voin itsekään käsittää. 

Rakkaat vanhempani - tärkeät ihmiset elämässäni
Isääni pystyin aina luottamaan, hän teki mitä lupasi. Hän opetti minulle miten tärkeää on seistä sanojensa takana ja arvostaa niitä ihmisiä jotka tekevät samoin. Minulla on ollut siunattu lapsuus kun olen saanut viettää sen kodissa jossa olen ollut hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen ja minua on kannustettu olemaan oma itseni. Mitä muuta lapsi voi toivoa!? Samaa olemme koittaneet jakaa omalle pojallemme, toivottavasti olemme onnistuneet.

Äitini, joka tulee aina olemaan yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, antoi minulle kaksi elämän ohjetta joita edelleen noudatan: ”Kun teet parhaasi, kukaan ei voi vaatia sinulta enempää” ja ”Kohtele muita ihmisiä niin kuin toivoisit että sinua kohdellaan” Jälkimmäisen tajusin myöhemmin olevan suoraan Jeesuksen vuorisaarnasta.

Seurakuntatalon pihalla on kaunis risti - reikä joka valaistuna etenkin pimeässä näyttää vaikuttavalta.
Valitettavasti sen koko upeus ei näy kuvassa.

Arvosta niitä joita on syytä arvostaa
Näitä Pyhäinpäivän hautausmaakäynnin herättämiä muisteloita jaoin nyt tavoistani poiketen kaikille. Ehkä siksi, että jokainen, joka sattuu tämän lukemaan, osaisi arvostaa niitä ihmisiä joita on syytä arvostaa. Ja kertoa sen heille silloin, kun he ovat vielä kanssamme.

Riikka