Onko meillä todellakin tarve tietää kaikki heti?

Yhteiskunnassa yksi iso muutos vanhaan verrattuna on tiedon kulun nopeus. Internet ja sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuden siihen että toisella puolen maapalloa tiedetään asia käytännössä samanaikaisesti kun se tapahtuu. Olemme tottuneet tähän, emmekä pidä sitä enää mitenkään ihmeellisenä asiana, vaikka esi-isämme pitäisivät.

”Ennen kaikki oli paremmin”

Itse olen monesti miettinyt sitä miksi kaikesta on uutisoitava, miksi kerrotaan tapahtumista joissa mukana on jokin rikollinen teko, sellainen jossa tekijä haluaakin huomiota. Miksi ei vaieta koko asiaa niin ettei tekijä saa kaipaamaansa huomiota. Tai miksi annetaan samalla ”ideoita” uusille rikoksen tekijöille. Miksi kaikki onnettomuudet uutisoidaan näyttävästi ja vähänkin isompien tapahtumien kohdalla kaikki vanhat vastaavat uutisoidaan uudelleen. Tiedän että nämä ajatukset ovat todennäköisesti sitä juttua kun itse tulee vanhemmaksi. Olen huomannut ymmärtävänä aikanaan minua vanhempien ihmisten mietteet siitä miten ”ennen kaikki oli paremmin”. En tietenkään haluaisi että kaikki olisi kuten ennen. Sähköinen tietojenvälitys ja sosiaalisen median mahdollisuudet ovat monessa tapauksessa hyvä asia, mutta missä on se raja jolloin se vielä on positiivista. Olen pohtinut paljon sitä miksi meidän pitää tietää aina kaikki heti? Miten moni olisi onnellisempi jos ei tietäisi miten paljon paremmin jollakin toisella on? Tai miten paljon parempi olisi elämä sillä herkällä ihmisellä joka stressantuu toisten hädän vuoksi enemmän kuin hän pystyy käsittelemään?

Kenellä on oikeus tietää ensin?

Tällä viikolla tästä tuli tavallaan omakohtaista. Lähipiirissä tapahtui ikävä asia, tapaturma jossa menetettiin ihmishenki. Hälytys tapaturmasta tehtiin pelastuslaitokselle, joka olikin paikalla kiitettävän nopeasti. Kaikki toimi, valitettavasti vain tässä tapauksessa siitä ei ollut enää mitään hyötyä, elämä oli loppunut silmänräpäyksessä. Jäljellä oli enää perheelle ilmoittaminen. Ja tässä kohdin tulee se miksi aloin tätä kirjoittamaan ja mitä kritisoin.

Samaan aikaan kun hälytys menee pelastuslaitokselle, se menee tiedoksi tiedotusvälineille. Ja nämä nykyään niin tehokkaasti tiedottavat ja tiedottamisen nopeudesta kilpailevat tahot ottavat yhteyttä pelastuslaitokseen. Mitä on tarkalleen tapahtunut, missä ja miksi? Ja sitten se uutisoidaan. En tietenkään ole sitä mieltä etteikö tästäkin asiasta olisi saanut kirjoittaa, mutta miksi on niin että vain noin tunnin kuluttua hälytyksestä asia jo uutisoidaan. Tiedon saamiselta oli vaikea, ellei mahdoton, välttyä jos hiukankin seuraa nettimedioita. Asiasta tiedottivat lähes yhtäaikaisesti kolme lähellä ilmestyvää lehteä sekä YLE että MTV. Kaikkien nettisivut kertoivat tapahtumasta. Niissä kerrotaan osoite ja yksi media julkaisi jopa kartan missä tapaus on tapahtunut. Hyvin helppoa oli siitä katsoa missä oli tapahtunut. Niinpä tässäkin tapauksessa kävi niin ettei suru-uutisen viejät ehtineet perille surukotiin asiaa kertomaan, kun siellä jo tiedettiin – netin uutisvirta oli tavoittanut asianosaiset. Mielestäni tämä on järkyttävää. Mitä jos täällä olisikin ollut joku hyvinkin herkkä ihminen? Pahimmassa tapauksessa tietoa vievät henkilöt olisivat löytäneet yksin kotonaan kohtauksen saaneen tuoreen lesken.

Pelastuslaitos ja poliisi kannattavat läheisten toimivan kertojina jotta asia menisi pehmeämmin, virkavallan tulo paikalle kun on aina jäykkää ja luo vielä ikävämmän tuntee, jos se näissä tapauksissa yleensäkin on mahdollista. Virkavalta siis toimii inhimillisesti, mutta media ennättää edelle. Sillä tuntuu nykymaailmassa olevan kaikki valta. Se voi ilman mitään vastuuta tiedottaa asioista jos ne vaan ovat totta. (joskus vaikkei edes olisi totta) Se ei tarvitse miettiä miltä jostakin asianosaisesta tuntuu. Minkä vuoksi? Että me – suuri yleisö – saamme tiedon tapahtuneesta heti. Voisimmeko me antaa joskus tulevaisuudessa viestin ettemme me tarvitse tietoa ennen kuin se ihminen on asiasta tietoinen jota se oikeasti koskee. Voisiko ajatella että pelastuslaitos ei saisi kertoa yksityiskohtaisia tietoja ennen kun sillä on tieto että lähiomainen on tavoitettu?

Miksi ja ketä näin nopea tieto palvelee?

Onko tosiaan niin tärkeää jokaiselle tietää heti että ihminen on menehtynyt, kun kyseessä ei ole tilanne jossa asia pitäisi tiedottaa jotta muuta osaisivat varoa? Miksi meistä on tullut sellaisia että haluamme kaiken heti? Mihin esimerkiksi tätä yhden ihmisen niin kovin ikävää menehtymistä koskevaa tietoa tarvittiin jo tunnin kuluessa tapahtuneesta? Mediaa tästä on turha syyttää - ainakaan täysin. Me lukijat klikkaamme jutut auki heti jos niissä on jotain järkyttävää tai ikävää. Positiiviset jutut eivät ”myy” kun taas ikävät on jokaisen tiedettävä ihan heti. Mitä siitä jos ne ihmiset eivät vielä tiedä joita asia koskee…

Milloin ihmisistä tuli sellaisia että oma elämä ei ole tarpeeksi, vaan on tiedettävä ihan kaikki ja ennen kaikkea tiedettävä se ”heti”. Toki mediaa voisimme katsoa ”syyttävästi” että he tämän mahdollistavat, jos vastaavissa tapauksissa ennen uutisointia varmistettaisiin että omaiset jo tietävät mitä on tapahtunut. Ehkä ensin voisi tuntua, että lukijat karkaavat, mutta vaikutus voisi olla käänteinen jonkin ajan kuluttua. Kun lukijat tietäisivät, että tämä media on vastuullinen ja se huolehtii, ettei sen tiedottaminen ole yleisesti ottaen epäinhimillistä, voisi juuri tästä tulla se suosituin. Tiedän etten ole varmasti ainut jota kummastuttaa nykymeno.

Myönnän itsekin katsoneeni uutisia osoitteesta www.tilannehuone.fi ja sen linkkaamista lehdistä. Mutta en koskaan ole tajunnut että siellä lehden uutisissa voi olla noin tarkkoja tietoja tapahtumasta ennen kuin lähiomainen on saanut tiedon tapahtuneesta!

Toivomukseni

Toivon sydämestäni, että niin itse kuin läheisenikin saavat kohdata ns. luonnollisen kuoleman ilman onnettomuuksia tai tapaturmia. Mutta jos joskus joku onnettomuus tapahtuu, toivon etten joudu lukemaan itselleni läheisen ja tärkeän ihmisen onnettomuudesta netistä ennen kuin se on minulle kerrottu kasvotusten. Tai ettei minulle tapahtuneesta turmasta läheiseni lue netistä ennen kuin heille siitä kerrotaan. Ennen kuin asiaan perehtyneet ihmiset ovat sekä fyysisen että henkisen romahtamisen varalta valmiudessa. Ei siihen mediaa ja muita ihmisiä tarvita enää taakkaa lisäämään. Silloin kuin perheessä on paljon rakkautta, ovat myös menetykset niin kovin paljon raskaampia. Olisi upeaa jos voisimme kunnioittaa sitä ja elää jokainen omaa elämäämme.

Mietteliäänä

Riikka

Pyhäinpäivän herättämät muistot äidistä ja jo poisnukkuneista läheisistä

Henkilökohtaisesti en kovin usein käy hautausmaalla viedäkseni sinne kukkia tai kynttilöitä, käyn silloin kun se yleisesti ottaen on tapana. Tämä ei ole siksi ettenkö ikävöisi tai kunnioittaisi sinne haudattuja läheisiäni. En vaan koskaan ole kokenut että he olisivat siellä, hautausmaalla. Minun ei tarvitse olla siellä muistaakseni heitä. Ajatus on vähän sama kuin se ettei minun tarvitse mennä kirkkoon rukoillakseni.
                                                                              Kirjoituksen kaikki kuvat ovat Joonas Lehtisen kuvaamia

Pyhäinpäivänä hautausmaalle
Pyhäinpäivä on yksi niistä päivistä, jolloin otan eteisestä kynttilälyhdyn ja laitan siihen kynttilän, jonka vien isäni haudalle. Samalla käyn katsomassa muitakin hautoja. Yleensä menemme koko perhe. Isäni hauta tuo minulle jotenkin yleensä ikävän olon, se ei johdu kaipuusta isääni kohtaan vaan kaikesta muusta, josta nyt en kirjoita tässä. Tänä vuonna kuitenkin koin jotain erilaista, kun vein kynttilälyhtyni siihen äidin ja sisareni hankkimien lyhtytelineiden väliin ja samalla sytytin yhden kynttilän, jonka joku oli haudalle tuonut, mutta tuuli sen sammuttanut. Ei tuntunutkaan ihan samalta kuin ennen. Kun sitten kävin vielä isovanhempieni haudalla ja sen jälkeen muualle haudattujen muistohaudalla kunnioittamassa toisia isovanhempiani ja pienenä poisnukkunutta sisartani jota koskaan en saanut tuntea, huomasin muistelevani näitä minulle läheisiä ihmisiä.

Muualle haudattujen muistokummulla riittää kynttilöitä, sytytinkin uudelleen muutaman kesken sammuneen

Pienenä pois nukkunutta sisartani en luonnollisestikaan voinut muistella koska hän on syntynyt ja kuollut ennen kuin minä olen syntynyt, mielessäni kävi kyllä sekin tuska minkä tiesin tämän tapahtuman aikanaan aiheuttaneen vanhemmilleni. Muistelin isovanhempiani, heitä jotka asuivat koko lapsuuteni ihan naapurissa, miten mummun kahvi oli erityisen hyvää ja miten pappa jaksoi ja viitsi aina sairastumiseensa asti leikkiä kanssani kauppaleikkejä, loputtomasti samaa uudelleen ja uudelleen. Miten mummuni sitten vanhempana tiesi elämänsä olevan jo loppumassa ja halusi ehdottomasti ostaa minulle ylioppilaslahjan etukäteen. Lahja ostettiin aika paljon ennen lakkiaisiani, eikä mummuni koskaan lakkia päässäni ehtinyt nähdä, vaikka se hänelle merkitsi paljon. 

Toista pappaani en valitettavasti koskaan tuntenut. Hänet olisin todella halunnut tuntea, hän oli erityislaatuinen ihminen, mutta hän menehtyi noin vuoden ennen kuin minä synnyin. Mummuni sen sijaan muistan hyvin, hänen luonaan Kodiksamissa kävimme usein ja siellä vietin myös osan kesälomastani joka kesä. Hauskoja muistoja. Parasta on, ettei minulla ole heistä kenestäkään muuta kuin positiivisia muistoja.

Isäni oli hyvä isä  
Hän ei ehkä ollut niin tunteellinen kuin nykymaailmassa miesten pitää olla, mutta hän ei ollutkaan nykymaailman mies. Isäni ei osoittanut tunteitaan puhumalla niistä, mutta koko elämäni ajan sain häneltä halauksia ja pienenä istuin paljon hänen sylissään. Kun hän oikein halusi osoittaa minulle tunteitaan, hän palkitsi minua jollakin tavalla :)  Vaikka isäni ei taitanut koskaan sanoa rakastavansa minua, tiesin aina että hän rakasti minua suunnattoman paljon, meillä oli jotenkin sanaton yhteys. Vaikka kinasimme silloin tällöin kuten kai lasten ja vanhempien tuleekin, tiesin aina että häneen voin luottaa. Vaikka hän piti kovaa kuria joissakin asioissa ja oli hyvin säästäväinen, hän aina piti puoliani. Muistan hyvin sen että olin aina hänen mukanaan kun se oli mahdollista ja opin näin maatalouden koneiden käytön. Paljon ajelinkin traktorilla kun ikä riitti ja vähän ennenkin. Traktorikortinkin hankin. Isäni luotti traktorin minulle ja minä olin luottamuksen arvoinen. Kun joskus nuorena heinähommissa suvun auttamassa olleet miehet ”liikaa” ja keskenään ristiriitaisesti lähtivät minua neuvomaan, minun ei tarvinnut ääneen sanoa että nyt on liikaa ja minua itkettää, isäni huomasi tilanteen ja puolusti minua. Komensi toiset pois ja sanoi ”Riikka kyllä osaa, ei teitä siellä tarvita” Se kohtaus yhtenä on jäänyt mieleeni hyvin voimakkaana muistona isästäni. Kukapa ei muistaisi tilannetta jossa oma vanhempi pitää puoliasi kun itse et pysty. <3

Isäni kanssa tulin hyvin toimeen, vaikka hänellä olikin omia ajatuksiaan ja saadakseen häneltä luvan johonkin asiaan jota hän ei ehkä heti ensi kuulemalta kannattaisi, piti osata asia esittää juuri oikealla tavalla. Opin sen nopeasti ja uskon että sisimmässään isä tiesi että johdattelin häntä asioissa. Näin uskon. Mutta se oli minulle asia josta on todella ollut apua elämässäni. Olen tavannut sekä vapaa-aikanani että työssäni ihmisiä joissa olen tunnistanut tuon piirteen. Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa joiden kanssa läheskään kaikki eivät tule toimeen. Olen jopa pitänyt heistä ja minun on ollut helppoa keskustella heidän kanssaan ja kertoa heille asiat niin että he ovat olleet kanssani samaa mieltä. Opin sen taidon isäni kanssa ja olen siitä hyvin kiitollinen. Isäni oli juuri sellainen isä joka oli minulle se oikea.

Kynttilät haudalla tuovat kaunista valoa syksyn pimeyteen, keskellä oma kynttiläni

Olen viettänyt onnellisen lapsuuden maatalossa. Olen saanut kiivetä puihin, olla lähellä luontoa. Hoitaa niin possuja kuin lehmiä ja niiden vasikoita. Kanejakin taisi joskus olla. Kanojakin oli mutta niitä en kovin hyvin muista, tosin sen kiukkuisen kukon kyllä muistan! :)

Muistelin isääni, ja sitä miten hän oli minulle juuri oikeanlainen isä, miten innoissani olin kun pääsin hänen kanssaan aura-auton kyytiin, silloin kun vielä lunta oli tiellä niin paljon että kärkiauralla auraamalla kaikki hytin ikkunat olivat lentävän lumen alla, näkyvissä vain valkoista lunta. Miten olinkaan ylpeä isästäni, joka ajoi tuota aura-autoa lujalla vauhdilla, vaikkei kunnolla mitään nähnytkään. On hyvä kun lapsi voi olla ylpeä omasta vanhemmistaan. Valitettavasti Alzheimer vei isäni liian aikaisin. Keuhkokuume vapautti hänet viimein elämästään, joka ei enää ollut ihmisen elämää. Isä vapautui kärsimyksistään joille me emme voineet mitään.

Äitini on uskomattoman viisas ihminen
Olen aina ollut erityisen ylpeä myös äidistäni, joka onneksi edelleen asuu naapurissamme. Häntä minun ei tarvitse muistella kun voin kävellä naapuritontille. Kuitenkin isäni myötä ajatusteni mennessä lapsuuteen, muistelin myös äitiäni kun olin lapsi. Jos oli isäni juuri oikea isä minulle, niin oli äitikin juuri sellainen äiti jonka minä tarvitsin. Hän luotti minuun ja tekemisiini, se oli sitä mitä minä tarvitsin. Halusin olla luottamuksen arvoinen. Jos minuun ei olisi luotettu, olisin voinut tehdä vaikka mitä jos ajatus olisi ollut, etteivät vanhempani minusta parempaa odota kuitenkaan. Olin nuorena aika villi tapaus ja olisin voinut olla paljon paljon villimpi ilman näitä vanhempia. Aina kun oli tilaisuus tehdä jotain mikä yleisten sääntöjen mukaan ei olisi ollut laillista, mietin mitä tapahtuu jos jään kiinni. Kuinka iso riski se on. Jos riski oli liian iso (kuten se yleensä oli), jätin tekemättä, koska kuvittelin sen tilanteen miten kerron kotona. Miten voin kertoa äidilleni pettäneeni hänen luottamuksensa. Ja niin jäi moni kolttonen tekemättä :) Äidiltä kun ei voinut salata mitään tärkeää.

Äitini kasvatti minusta empaattisen ihmisen, jolle ei ole tärkeää se minkä näköinen on, mikä on yhteiskuntaluokka tai osaako jotain asioita. Kunhan yrittää parhaansa ja kohtelee toisia hyvin. On tasapuolinen jokaiselle eikä suosi ketään. Hän opetti minut rakastamaan aidosti ja kunnioittamaan niitä ihmisiä jotka ovat sen arvoisia ja jättämään muut omaan arvoonsa. Hän opetti, että anteeksi voi antaa, vaikkei voi ymmärtää tai hyväksyä. Kunnioitan äitiäni suuresti. Pitkään mietin oman lapsen hankkimista kun ajattelin etten koskaan voisi olla yhtä hyvä äiti. Onneksi kuitenkin päädyimme Joonakseen, hän on todella ihana poika, joka on tuottanut minulle paljon iloa ja jota rakastan enemmän kuin voin itsekään käsittää. 

Rakkaat vanhempani - tärkeät ihmiset elämässäni
Isääni pystyin aina luottamaan, hän teki mitä lupasi. Hän opetti minulle miten tärkeää on seistä sanojensa takana ja arvostaa niitä ihmisiä jotka tekevät samoin. Minulla on ollut siunattu lapsuus kun olen saanut viettää sen kodissa jossa olen ollut hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen ja minua on kannustettu olemaan oma itseni. Mitä muuta lapsi voi toivoa!? Samaa olemme koittaneet jakaa omalle pojallemme, toivottavasti olemme onnistuneet.

Äitini, joka tulee aina olemaan yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, antoi minulle kaksi elämän ohjetta joita edelleen noudatan: ”Kun teet parhaasi, kukaan ei voi vaatia sinulta enempää” ja ”Kohtele muita ihmisiä niin kuin toivoisit että sinua kohdellaan” Jälkimmäisen tajusin myöhemmin olevan suoraan Jeesuksen vuorisaarnasta.

Seurakuntatalon pihalla on kaunis risti - reikä joka valaistuna etenkin pimeässä näyttää vaikuttavalta.
Valitettavasti sen koko upeus ei näy kuvassa.

Arvosta niitä joita on syytä arvostaa
Näitä Pyhäinpäivän hautausmaakäynnin herättämiä muisteloita jaoin nyt tavoistani poiketen kaikille. Ehkä siksi, että jokainen, joka sattuu tämän lukemaan, osaisi arvostaa niitä ihmisiä joita on syytä arvostaa. Ja kertoa sen heille silloin, kun he ovat vielä kanssamme.

Riikka