Raumanmeren juhannus 2017

Viime kirjoituksessani sivusin jo vuoden vanhaa juhannusjuhlaa. Nyt on juhannus tältäkin vuodelta ohi ja RMJ2017 tuli koettua. Onhan se aika upea juttu, että näin iso juhannusjuhla on täällä Raumalla. Varmasti jokainen juuri sen ikäisen nuoren perhe on tyytyväinen, kun nuoren ei tarvitse lähteä Himokselle tai Tahkolle voidakseen mennä isoille festareille. Toki varmasti ihan lähellä asuvilla on, jos ei muuta niin meluhaitta. Mutta kyllä ainakin minun mielestäni, kun objektiivisin silmin asiaa tarkastelin alueelle kävellessäni, alue oli aika hyvin eristetty, niin ettei pihoille mennä omille tarpeille kuten menneinä vuosina. Liikennekin sujui kuten jo viime vuonnakin. Tämä on positiivinen tapa tuoda esiin Raumaa, kiitos siitä Riku Räsäselle, joka jaksaa näitä lähteä puuhaamaan.

Tänä vuonna ei (eikä viime vuonnakaan), nähty enää tätä jonotusta. Kuva on itseasiassa ihan toimistomme läheltä, sieltähän me menneinä vuosina ikkunasta katselimme torstaisin ihmisten jonotusta. Nämä jonot olivat aina hyväntuulisia. Tosin nyt jos mietin, kun tuosta nykyisin menevät myös rekat satamaan, tilanne ei enää olisi yhtä mukava - ainakaan ammattikuskien kannalta 😎
Kuva Hans Lehtinen

Vanhoihin juhannusjuhliin nähden uutta ovat myös tänä ja viime vuonna nämä valmiiksi pystytetyt teltat festarialueella. Maksamalla vähän enemmän saat teltan tai majan tai bungalowin valmiina.
Majassa on jopa sähköpistoke, palovaroitin ja lukittava ovi.
Meidänhän nyt näitä ei miettiä tarvitse, kun toimisto on kivan kävelymatkan päässä festarialueelta, mutta monelle mukava vaihtoehto. 😁

Keskiviikkona näytti vielä tältä, mutta kirkastui tostaihin mennessä...

Torstaina matka lipun tarkistamisen jälkeen ennen turvatarkastusta oli kohtuullisen väljä.
Ja ilma sopivan aurinkoinen, vaikkakaan ei lämmin.

Jonot turvatarkastuksissa olivat torstaina kohtuulliset, jopa nopeat. Perjantaina suosituinpiin aikoihin tässä sai vähän oikeasti jonottaakin, muttei sekään mikään paha jono ollut, kun muisti pitää mukana iloista mieltä.
Sitä kun ei turvatarkastuksissa poistettu, vaikka olisi taskut tai reppu ollut sitä täynnä 

Torstaina noin klo 20 oli vielä väljää liikehdintää varsinaisen festarialueen ja wc-alueen välillä, tämäkin väli täyttyi perjantaina. Kuitenkin niin että koko ajan pystyi liikkumaan eteenpäin, eikä wc-alueella ollut pahoja jonoja ollenkaan, ainakaan silloin kun siellä itse kävin. 😌

Yhtenä viihdykkeenä oli perinteinen benjihyppy, joka lajina on pitänyt pintansa, tässäkin pisteessä jono oli oikeastaan katkeamaton koko juhannuksen. Monet hyppäsivät tandemhyppyjä.
Yhden kerran näin kun hypäämään aikovalla meni "pupu pöksyyn" ja kori tuli alas ihmiset mukanaan - hyppy jäi hyppäämättä 😨😱

Jokaisen esiintyjän jälkeen, ainakin päälavan edessä, käytiin keräämässä roskat. Roskien kerääjät kiersivät koko aluetta koko ajan. Näin alue pysyikin kohtuullisen siistinä siihen nähden miten paljon ihmiset roskia saivat aikaan.Tämä jatkuva kerääminen olikin hyvin järjestetty, muutoin alue olisi ollut kaaosta ja sunnuntain siivous ylivoimaista suorittaa vaaditussa ajassa.

Kaija Koo oli ensimmäinen esiintyjä joka itse tuli katsottua torstaina. Ja hyvin se Kaija veti, hienosti sai yleison mukaansa. Itse kun en keikoilla paljon käy, oli yllätys se että kun Kaija vetää Supernaiset -biisinsä, yleisö heittää korkokenkiä lavalle! 😲 Todistimme tätä ilmiötä ihmeissämme, lähellämme oli tosifani, jonka ystävä videoi heittämisen ja kun Kaija nosti käteensä juuri tämän kengän, tämä nuori nainen liikuttui kyyneliin.
Itse sitä oli mielenkiintoista katsoa, kun en ole oikeastaan koskaan ollut sisällä missään tai kenenkään fanikulttuurissa.

Maailmanpyörä kuuluu näille festareille - tai Raumapyörähän se tässä tapauksessa on. 😎 Itse olin tuolla viime vuonna, mutta tänä vuonna jäi väliin - ehkä sitten taas ensi vuonna

Tämä kieputin oli uusi, torstaina ei vielä ollut pitkiä jonoja, perjantaina sitten jo enemmän. Itse käytännössä selvinpäin tuota kieputusta katsoessani mietin miltä tuntuu yhdistelmä: kunnon humala ja tämä vekotin
😓😒😕😖😱

Aurinkokin pastoi rannalle palmupuiden katveeseen, tosin perjantaina tästä olisi saanut täydemmän kuvan, ilman lämpötila kun nousi torstaista perjantaihin huomattavasti ja ihmiset kerääntyivät rannalle.

Tämä kuva on illalta aika myöhään, aurinko on jo laskemassa ja ilman vilpoisuus alkaa tuntua. Otin tämän kuvan oikeastaan niille jotka kävivät näissä bileissä silloin aikanaan, mutta eivät enää. Nyt kaukana näkyvät värikkäät teltat ja majat ovat juuri siellä missä silloin aikanaan oli päälava ja kova meno 😎

Saatuamme Kaija Koon esiintymisen aikana väistellä hyppiviä ja pomppivia ihmisiä jotka työntyivät takaa eteen vaikka siellä ei ollut tilaa, vetäydyimme omasta mielestämme melko taakse kun Antti Tuisku valloitti lavan - mutta löysimme itsemme taas ihmisten seasta väistelemässä muita. Hyvinhän siellä olisi pärjännyt jos olisi hyppinyt silloin kun toisetkin, mutta kun ei tuo kunto anna siihen myöden. Mutta hieno oli lavashow, vaikka näissä kuvissa ei paljon Anttia tai tanssijoita näy, valoshowta senkin edestä. 🙌🙌🙌

The Hoff oli ensimmäinen perjantain artisti jota tulimme katsomaan.

Ja sitten räjähti!

No ei sentään. Mutta kuvainnollisesti niin voisi sanoa. Oli mielenkiintoista katsoa miten monella esiintyjällä oli komeat valoshowt ja pyrot paukkuivat, rähähtelivät ja tulenlieskat löivät lämpöä kun tanssijat tanssivat tai bändi veti koreografiat, ja sitten tulee tämä mies yksin, mustassa t-paidassa ja mustissa farkuissa. Lavalla ei muuta kuin yläosan perusvalot, ei pyroja, ei tanssioita, ei edes bändiä., Vain taustanauhat ja mies joka lauloi hyväntuulisena. Ja yleisöä riitti (ottaen huomioon aikaisen ajankohdankin klo 18.30) ja he lauloivat mukana ja tanssivat ja hyppivät. Kunnioitus tätä esiintyjää kohden kasvoi itselläni, niin hienosti hän pelkistettynä esityksenä sai ihmiset mukaansa. 🙌🙌🙌

Haloo Helsinki kun esiintyi, osasimme jättäytyä vieläkin kauemmas, tosin tämän kuvan ottamisen jälkeen tässäkin kohdin ennen keikan päättymistä, ihmisiä oli joka puolella ympärillä.
Hyvä ja todella energinen oli Haloo Helsinki

Näiden kuvien ottamisella ei vuorokauden ajallisesti ole kovin suurta eroa, ylimmäinen on torstailta vähän myöhemmin kuin alempi on perjantailta, mutta kuvista näkee sen eron mikä oli ilmassa, kun perjantaina festarikansaa hellittiin auringolla, torstaina taas ei ollut ihan niin lämmintä 

Lauantaina olikin sitten taas välillä näinkin ikävän näköistä (kuva ei ole alueelta vaan keskustasta). Onneksi ei kuitenkaan koko aikaa, niin että esimerkiksi Joonas joka kävi lauantaina katsomassa viimeisen esiintyjän, ei kastunut ollenkaan - paitsi että jalat todellakin olivat kurassa, päivän vesi kun oli mukavasti pehmentänyt maaston

Kolmeksi päiväksi olisi ranneke ollut, mutta sovulla jätin lauantain väliin ja lepäsin. Jalat olivat jo sen verran kävelystä rasittuneet, ilma märkää eikä oikeastaan yhtään sellaista esiintyjää jotka edottomasti olisin halunnut nähdä.
Hans kävi katselemassa joitakin bändejä, mutta minä nautin olostani lähinnä makuuasennossa. 😴😪😴
Olen jo saavuttanut sen vaiheen kun kaulasta alaspäin vartalo vanhenee eri rytmissä kuin siitä ylöspäin...

Ehdittiin juhannuksena kylälläkin, Hansin veljen ja hänen kihlattunsa luona sopivasti ennen perjantain festareita. Hetki mukavasti lasinen kuohuviini kädessä oli mukavaa vaihtelua festareille, Kiitos Henri ja Marianne 😍

Kaiken kaikkiaan kiva juhannus, RMJ2017 tuli nähtyä ja koettua, kiitos Riku Räsänen ja kumppanit, kiitos myös muut festareilla kävijät, kun olitte melko mukavalla asenteella liikkeellä, niin että tämmöinen teihin nähden mummuikäinenkin selvisi bileistä ehjänä - niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Ensi vuonna ehkä sitten taas uudelleen!

Juhannusfiiliksin 🙋

Riikka

Ylioppilasjuhla kesäkuun alussa - yksi kesän varma merkki

Kuluneen vuoden aikana meidän perhe on saanut nähdä elämän koko kiertokulun erilaisissa juhlissa, ainakin melkein. Olemme olleet rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Kastejuhlat ovat tainneet jäädä väliin. Kesäkuun alussa oli vuorossa ylioppilasjuhlat. Viime joulukuussa saimme viettää oman poikamme ylioppilasjuhlia ja olikin nyt mukavaa olla toisten vieraana ilman juhlien onnistumisen vastuuta. 😉

Kutsua Essin juhliin osasimme odottaa ja kun se tuli ei voinut olla ihastelematta sen tyyliä. Juuri sellainen jossa Essin ihana raikas ja reipas mutta samalla naisellinen tyyli tuli esiin.

Sama vaaleanpunainen linja piti alkumaljassa ja kauniissa pöytäsomisteissa. On upea juttu kun nykypäivänä saa mitä erilaisempia kuvioita ja värejä monissa materiaaleissa. Nämäkin vaaleanpunaiset "pitsit" valkoisten pöytäliinojen kanssa saivat tilasta keväisen kauniin ja samalla ne toivat juuri tähän sopivan juhlavan ilmeen nuorisotaloon. Maljassa aivan ihanan raikasta mutta samalla makeaa Platino Flower kuohuviiniä.

Vaaleanpunaisen tyylin viimeisteli aivan uskomattoman hyvin yhteensopivat koivut ja pionit! En ikinä itse olisi tajunnut yhdistää näitä kahta. Ja miten hyvin ne sopivatkaan yhteen, onneksi omat yo-juhlamme olivat talvella, kynttilät kun olivat siihen aikaan pettämätön valinta, mitään näin fiksua minä kun en olisi keksinyt 😄

Harvoin meidän perheen miehet pukuihin pukeutuvat, mutta nyt oli näin mukava näky viereisellä tuolilla. Paidan värikin oli juuri mieleiseni! 💕

Ruokaa oli tarjolla monenlaista ja niin maukasta, että sain taistella pitääkseni itselleni antamani lupauksen näistä seisovissa pöydissä ruokailua koskien: "Ei koskaa haeta lisää..."

Silloin kun on muuta ruokaa (mitä nyt oli yllinkyllin) en oikeastaan koskaan ota leipää. Nyt tarjolla oli kuitenkin tätä suussasulavaa saaristolaisleipää, joten piti ottaa kaksikin palaa. Ja kyllä se kannatti, oli se niin hyvää!

Yleensä kuvattavat ruoka-annokset ovat vain niitä keittiön kokin hienosti lautaselle asettelemia. Omia seisovasta pöydästä lautaselle mätettyjä annoksia ei juurikaan tule kuvatuksi. Mutta tämä oli nyt pakko kuvata, ruoka oli todella hyvää ja sitä oli monenlaista. Erityismaininnan saa etualan kala ja tuo kukkakaali/parsakaali/porkkana -gratiini. Se oli suorastaan tajuttoman maukasta, kiitos ruuan laittajalle!

Ylioppilasjuhla on yksi niitä juhlista johon ruusut kuuluvat oleellisena osana, vaikka järkevintä olisi viedä tuo sama raha lahjaksi nuorelle. Mutta ei, kyllä näihin juhliin pitää kukkia viedä. Tänä vuonna valkoiset tai aavistuksen varran vaaleaan punaan taittuvat ruusut olivat nousseet suosiossa selkeästi punaisten rinnalle, tai ehkäpä jopa ohi.

Myös muutamia selkeästi kaksivärisiä ruusuja oli maljakoissa. Tähän syvään vaaleanpunaiseen ruusuun jonka lehdet taittoivat värinsä valkoiseen mekin päädyimme. 
Näitä näkyi muutama muukin.

Miten liittyykään tämä yksinäinen maljakosta pois otettu ruusu näihin juhliin?

Isompi kuvakulma kertoo ruusun joutuneen lattialle odottamaan - mutta mitä?

Aivan, sitähän se ruusu odotti. Nimittäin että Essi valmistelee itsensä kuvauskuntoon. Ja koska Hansille tuo mallien kuvaaminen on tuttua puuhaa, oli luonnollista että muiden vieraiden jo lähdettyä rauhotuimme kuvaamaan Essille ylioppilaskuvat 😊💖

Sisäkuvat tuli otettua ja pian oltiinkin jo ulkona. Itse sain viettää osan ajasta näin komeassa seurassa  💖

Upea ja samalla niin kaunis ja herttainen Essi kuvattiin ulkonakin monessa paikassa, mm. talon vanhoilla kivirapuilla, tästä tuli varmasti kiva kuva 👍😍

Istuimme ja juttelimme kun salista jo samalla siivottiin tavarat pois. Enkä malttanut olla kuvaamatta vieläkin tätä niin kaunista ja kekseliästä yhdistelmää koivusta ja pionista 💓

Vaaleanpunaiset unelmat lepäävät Suomen alkavan kesän vihreydellä, mikäs sen paremmin nuoren ylioppilaan juhliin sopisikaan 😍

Ja pitihän sitä lopuksi ottaa selfiet ihanasta Essistä meidän perheen kanssa. 


Ylioppilasjuhlat tuovat aina sen kesänfiiliksen.

"Gaudeamus igitus
Juvenes dum sumus.
Gaudeamos igitus
Juvenes dum sumus
Post jucundam juventutem
Post molestam senectutem
Nos habebit humus
Nos habebit humus"

Mukavaa kesää kaikille

Riikka

Julkisuuden henkilöille ilkeily vaikuttaa lapsiin ja nuoriin!

Negatiivisesta kommentoinnista sosiaalisessa mediassa tai lehtien nettisivuilla on ollut nyt paljon puhetta. Puolesta ja vastaan. Monet paheksuvat, mutta samalla vähintään yhtä iso osa ihmisiä kirjoittaa näitä kirjoituksia toisen ihmisten elämästä. Epäilen että vain murto-osa ihmisitä pystyisi sanomaan samat asiat suoraan sille ihmiselle kasvotusten ketä kommentoi. 

Tämän kirjoituksen kuvitus ei liity tekstiin mitenkään, näin ikävät asiat kaipaavat kauniita kuvia.

Yleisin ”puolustava” kommentti on, että jos on lähtenyt julkisuuteen, pitää kestää sen tuomat ikävätkin asiat eikä saa valittaa. Olen argumentoinut tätä väitettä vastaan niin monesti ja niin perusteellisesti, että en enää jaksa kovin pitkästi selittää, ettei asia todellakaan ole näin, sananvapaus tuo mukanaan vastuun. Jos joku on julkisuuden henkilö se ei todellakaan ole sananvapautta, että kirjoitat hänestä mitä ikinäkin ikävää ja loukkaavaa keksit. Ei kenelläkään ole oikeutta kirjoittaa kenestäkään julmaa tekstiä. Jokainen on vastuussa teoistaan ja sanomisistaan. Jos arvostelet toista julmasti, olet vastuussa siitä, miten hän sen kestää. Pystytkö kantamaan sen vastuun? Jos et, älä kirjoita julmuuksiasi.

Pahinta on se, ettei se enää rajoitu julkisuuden henkilöihin. Se että nuoret ja aikuisetkin lukevat näitä kommentteja ja yleinen mielipide tuntuu ne hyväksyvän aiheuttaa sen, että nämä kirjoitukset ja ala-arvoinen kielenkäyttö tuntuvat normaalilta. Niinpä sitten onkin suora seuraus se, että samoja kirjoituksia kirjoitetaan sille oman luokan ujolle tytölle, joka itkee yksin eikä enää lopuksi uskalla tai halua tulla kouluun. Tai se muita vähän tukevampi työkaveri saa näitä ulkonäkökommentteja ja menettää mielenterveytensä.

Juuri eilen luin Sara Sieppiä koskevaa kirjoittelua ja hänen omaa blogiaan. Enkä voi kuin ihmetellä ihmisiä. Ikinä en ole ymmärtänyt sitä lehdistöä joka seuraa ihmistä selvittääkseen osoitteen, jos toinen ei sitä ole itse kertonut. Miksi näin tehdään? Siksi että joku typerys lukee näitä roskalehtiä. Jos me kaikki vain lopettaisimme näiden uutisten lukemisen, ei niitä enää kannattaisi tehdä. Jos me kaikki lopettaisimme näiden lehtien ostamisen, ne ehkä muuttuisivat lehdiksi joilla olisi jotain oikeaa asiaa. Mutta tiedän että ihmiset eivät tee niin, nekin jotka ”tuomitsevat” nämä jutut, käyvät kuitenkin klikkaamassa ja lukemassa, koska uteliaisuus on liian voimakas, jotta voisi olla lukematta. En ymmärrä ketään joka tekee yhteistyötä näiden medioiden kanssa, se on ihmisarvoa alentavaa. Varsinkin sen yhteistyökumppanin ja lukijan ihmisarvoa. 

Ja antaa yhteistyöyrityksen arvoista ikävän kuvan.

Kun Sara kertoo, että tämä kaikki saa hänet itkemään, mitä sanovat ihmiset? Toki joku tsemppaakin mutta valtaosa kirjoittaa että ”älä uhriudu” tai ”olet ansainnut tämän kaiken” Voi hyvänen aika sentään! Muistetaanpas nyt, ettei kukaan normaali ihminen ”ansaitse” yhtään mitään törkyä. (normaalilla tarkoitan ihmistä joka ei ole tehnyt mitään sellaisia rikoksia, että olisi rangaistusta ansainnut) Aivan varmasti Saralla on oikeus kuten kaikilla meillä muillakin itkeä, jos on paha mieli. Ja aivan varmasti jokaisella olisi paha mieli, jos olisi saanut niskaansa kaiken sen paskan mitä nyt on lapioitu hänelle. Hän ei toiminut fiksusti arvostellessaan toista ihmistä kommentista jonka ymmärsi väärin. Mutta hän tunnusti, että provosoitui tilanteessa ja pyysi anteeksi. Tämä vaan ei kelvannut ihmisille. 

Annammeko siis sellaisen mallin nuorille, että ihan turha on pyytää anteeksi keneltäkään yhtään mitään, koska sillä ei ole mitään merkitystä? Itse pyrin toimimaan aina niin, ettei tarvitse pyytää anteeksi. Mutta minä olen jo yli 50 vuotias ja aina omannut rauhallisen luonteen. Ehdin harkita oikeastaan kaikkea mitä teen tai sanon. Mutta tunnen monta ihmistä jotka eivät ole samanlaisia. Aina joskus tulee tehtyä tai sanottua jotain mitä jälkeenpäin katuu. Harmittaa että tuli tehtyä. Kyllä silloin pitää pystyä pyytämään anteeksi. Ja silloin asia on niiden ihmisten välinen, jotka olivat osallisia, eikä asia tai sen tuomitseminen kuulu muille. Eikö meidän, aikuisten ihmisten tulisi antaa esimerkkiä siinä, että joskus tulee mokattua ja se pitää pystyä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi? Ja että sillä on merkitystä.

Pahinta kuitenkin tässä koko jutussa on ne kommentit joita esimerkiksi Sara saa koskien ulkonäköään. Saran näköiselle nuorelle naiselle sanotaan, että hän on läski ja ruma. Että kasvot ovat ihan kamala ”turpa” tai että ”rinnat roikkuvat” Että hän on ihan turha. Mihin tämä voi johtaa? Ajatteleeko sitä kukaan niistä jotka kommentoivat, että on heillä oikeus sanoa mielipiteensä ja että kun on missikilpailuun mennyt niin pitää kestää? Ihan nyt vakavasti. Kukaan kenellä näköaisti on kunnossa ei voi sanoa, että Sara olisi läski tai että hänen rintansa roikkuisivat. No ei roiku eikä ole lihava. Ja se että sanotaan että joku on ruma, on jo itsessään kauhea väite, eihän meistä kukaan ruma ole, toiset ovat ehkä tietyillä mittareilla mitattuina kauniimpia mutta kukaan ei ole ruma. Jokainen on jonkun mielestä kaunis.

Mihin tämä voi johtaa? Jos olet se henkilö, joka kirjoitti jotain rumaa tai joka ei ehkä itse kirjoittanut mutta on kuitenkin sitä mieltä, että pitäähän se kestää, kun sinne missikilpailuun on mennyt, ajattele nyt hetki seuraavaa asiaa: Nuori, murrosikäinen tyttö lukee näitä kommentteja. Vertaa itseään Saraan. Katsoo omia rintojaan, takapuoltaan, kasvojaan ja vertaa niitä Saraan. Ja lukee kommentteja. Jos niin monen mielestä Sara on läski ja ruma ja turha, niin miten ruma ja läski hän onkaan!? Miten turha ja tarpeeton. Ottaako kukaan kirjoittaja tai kirjoitusten puolustaja huomioon, että ne eivät ole kommentteja vain kohteelle vaan niitä lukevat ne itsestään epävarmat nuoret naiset, jotka omasta mielestään ovat paljon lihavampia ja rumempia kuin tämä kohde jota julkisesti haukutaan. Eli he ovat siis vielä kauheampia. Itsetunto nollautuu, riski sairastua anoreksiaan lisääntyy, itsetuhoiset ajatukset ja epätoivo valtaavat mielen. Minä en voi kelvata kenellekään, kun noin kauniista naisestakin ollaan tuota mieltä. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset mitä kirjoitatte! 

Afrikkalainen sanonta on, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi. No me olemme kyllä epäonnistuttu surkeasti. Me vain mollamme ja painamme nuorisomme ja lapsemme aina vain alaspäin.

Ja kun tämä sama kaava toimii muidenkin kuin missien kanssa. Kun Suomesta maailmalle lähti monilahjakkuus Saara, (Sara Forsberg) tuli jossain julkisessa tilaisuudessa esiin niin että hänelle huomattiin tulleen vähän lisää painoa, sama mollaaminen ulkonäöstä alkoi. Samaan voitiin kaataa sitten myös se että ”tulee aivan varmasti maitojunalla takaisin” kun ei kuitenkaan mitään osaa. Annamme siis julkisesti nuorillemme mallin, että älä usko itseesi, ei sinuun kukaan muukaan usko, varsinkaan jos et ole ulkoisesti hoikka ja upean näköinen (Saara kyllä minun mielestäni on sitäkin)

Moni kommentoi negatiivisia kommentteja että ”taas kateelliset puhuu” johon toiset sitten kommentoivat, etteivät ole kateellisia, että eivät he halua olla julkisuudessa tai ettei tämä silloin puheena oleva kohde ole heidän mielestään kaunis tai että ovat omasta mielestään kauniimpia itse jne. Olen miettinyt monesti tuota kateellisuutta. En usko, että suurin osa näistä kommentoijista olisi kateellinen ulkonäöstä tai siitä elämästä, ei en usko. Mutta uskon että he ovat kateellisia siitä, kun toinen on uskaltanut ja ehkä jopa onnistunut saavuttamaan sitä mitä on haaveillut. Kommentoija ehkä on salaa haaveillut nuoruudessaan jostain opiskelusta tai ulkomaille töihin lähdöstä tai ihan mistä vaan joka jäi saavuttamatta. Tuli ehkä lapsia eikä sen jälkeen enää saanut aikaiseksi. Tai ei muuten vaan uskaltanut lähteä tavoittelemaan unelmiaan. Ja sitten toinen on uskaltanut ja onnistunutkin. Kun itsellä on omassa elämässään puolisonsa kanssa tilanne jota voisi laulun sanoin kuvata: ”Kumpi meistä tahtoi tämän elämän?” Kateellisuutta ei ehkä ole sitä kohtaan mitä tällä haukuttavalla kohteella on, vaan sitä mitä itsellä olisi voinut olla. Olisi niin paljon helpompaa, jos tämä toinenkin olisi epäonnistunut, voisi sanoa itselleen, että hyvä kun en lähtenyt yrittämään, en kuitenkaan olisi onnistunut, kun tämäkään ei onnistunut.

Ja kun toinen sitten myöntää, että ilkeät kommentit ja median ”vainoaminen” tuntuu ikävältä ja itkettää, on taas syytä olla kateellinen ja ”hyökätä” kimppuun. Miten joku kehtaa ja uskaltaa myöntää, että tuntuu pahalta! Törkeää. Kun itse ei uskalla edes itselleen aina myöntää, että pahalta tuntuu, puhumattakaan että kertoisi sen edes kavereille Facebookissa, tai kasvokkain edes parhaalle ystävälle, ei edes pikku humalassa. Ymmärrän että se voi potuttaa, kun joku uskaltaa kertoa, että itkettää. Itse kun pitää kiinni siitä kulissista mitä on elämästä jäljellä. On siis syytä purkaa koko kateus ja katkeruus tämän päälle. Meistä jokainen on varmasti joskus kateellinen jollekin toiselle, ei hänen elämästään, vaan siitä että hän on uskaltanut ottaa riskejä ja tavoitella unelmiaan. Kun itse ei ole uskaltanut.

Kun kotona arvostelet julkisuuden henkilöitä heidän ulkonäkönsä perusteella, annat lapsille ja nuorille ajatusmallin, että vain hyvännäköiset kelpaavat. Ja jos kohde oikeasti on hyvännäköinen, muokkaat sen lapsen ja nuoren käsitystä omasta itsestään rajusti. Tai kun sanot jostain julkisuuden henkilöstä, että tämä on tyhmä, annat mallin kotona, että vain fiksut ja ns. viisaat ihmiset ovat jonkun arvoisia. Miten lapsesi voi sen jälkeen kertoa saaneensa kokeesta vitosen? Tai kun kirjoitat nämä kaikki ”syvälliset ajatuksesi” julkisesti lehtien nettisivuille, blogien kommenttikenttiin tai muualle sosiaaliseen mediaan, teet tämän kaiken pahan kaikille niille lapsille ja nuorille jotka lukevat kommenttisi. Ja sitten ihmetellään mikä nuorisoamme vaivaa. Heitä ei vaivaisi yhtään mikään, jos heillä olisi kannustajinaan tervehenkiset oikeasti aikuiset ihmiset jotka eivät olisi sisältä niin tyhjiä, että on pakko haukkua ja ilkeillä muille.

En ole niitä ihmisiä jotka kirjoittavat jokaiseen julkaisuunsa ”rauhaa ja rakkautta” koska elämä ei sitä ole koko ajan. Mutta jokaiselle voin antaa sen ohjeen, että kokeile joskus nähdä toisissa ihmisissä positiivisia asioita ja jos et pysty näkemään, älä sano mitään. 

Vika ei aina ole siinä toisessa ihmisessä.

Rakkaudella

Riikka