Negatiivisesta kommentoinnista
sosiaalisessa mediassa tai lehtien nettisivuilla on ollut nyt paljon puhetta.
Puolesta ja vastaan. Monet paheksuvat, mutta samalla vähintään yhtä iso osa
ihmisiä kirjoittaa näitä kirjoituksia toisen ihmisten elämästä. Epäilen että
vain murto-osa ihmisitä pystyisi sanomaan samat asiat suoraan sille ihmiselle
kasvotusten ketä kommentoi.
Tämän kirjoituksen kuvitus ei liity tekstiin mitenkään, näin ikävät asiat kaipaavat kauniita kuvia.
Yleisin ”puolustava” kommentti on, että jos on lähtenyt
julkisuuteen, pitää kestää sen tuomat ikävätkin asiat eikä saa valittaa. Olen
argumentoinut tätä väitettä vastaan niin monesti ja niin perusteellisesti, että
en enää jaksa kovin pitkästi selittää, ettei asia todellakaan ole näin,
sananvapaus tuo mukanaan vastuun. Jos joku on julkisuuden henkilö se ei
todellakaan ole sananvapautta, että kirjoitat hänestä mitä ikinäkin ikävää ja
loukkaavaa keksit. Ei kenelläkään ole oikeutta kirjoittaa kenestäkään julmaa
tekstiä. Jokainen on vastuussa teoistaan ja sanomisistaan. Jos arvostelet
toista julmasti, olet vastuussa siitä, miten hän sen kestää. Pystytkö kantamaan
sen vastuun? Jos et, älä kirjoita julmuuksiasi.
Pahinta on se, ettei se enää rajoitu julkisuuden
henkilöihin. Se että nuoret ja aikuisetkin lukevat näitä kommentteja ja yleinen
mielipide tuntuu ne hyväksyvän aiheuttaa sen, että nämä kirjoitukset ja ala-arvoinen
kielenkäyttö tuntuvat normaalilta. Niinpä sitten onkin suora seuraus se, että
samoja kirjoituksia kirjoitetaan sille oman luokan ujolle tytölle, joka itkee
yksin eikä enää lopuksi uskalla tai halua tulla kouluun. Tai se muita vähän
tukevampi työkaveri saa näitä ulkonäkökommentteja ja menettää
mielenterveytensä.
Juuri eilen luin Sara Sieppiä koskevaa kirjoittelua ja hänen
omaa blogiaan. Enkä voi kuin ihmetellä ihmisiä. Ikinä en ole ymmärtänyt sitä
lehdistöä joka seuraa ihmistä selvittääkseen osoitteen, jos toinen ei sitä ole
itse kertonut. Miksi näin tehdään? Siksi että joku typerys lukee näitä
roskalehtiä. Jos me kaikki vain lopettaisimme näiden uutisten lukemisen, ei
niitä enää kannattaisi tehdä. Jos me kaikki lopettaisimme näiden lehtien
ostamisen, ne ehkä muuttuisivat lehdiksi joilla olisi jotain oikeaa asiaa.
Mutta tiedän että ihmiset eivät tee niin, nekin jotka ”tuomitsevat” nämä jutut,
käyvät kuitenkin klikkaamassa ja lukemassa, koska uteliaisuus on liian voimakas,
jotta voisi olla lukematta. En ymmärrä ketään joka tekee yhteistyötä
näiden medioiden kanssa, se on ihmisarvoa alentavaa. Varsinkin sen yhteistyökumppanin
ja lukijan ihmisarvoa.
Ja antaa yhteistyöyrityksen arvoista ikävän kuvan.
Kun Sara kertoo, että tämä kaikki saa hänet itkemään, mitä
sanovat ihmiset? Toki joku tsemppaakin mutta valtaosa kirjoittaa että ”älä
uhriudu” tai ”olet ansainnut tämän kaiken” Voi hyvänen aika sentään!
Muistetaanpas nyt, ettei kukaan normaali ihminen ”ansaitse” yhtään mitään
törkyä. (normaalilla tarkoitan ihmistä joka ei ole tehnyt mitään sellaisia
rikoksia, että olisi rangaistusta ansainnut) Aivan varmasti Saralla on oikeus
kuten kaikilla meillä muillakin itkeä, jos on paha mieli. Ja aivan varmasti
jokaisella olisi paha mieli, jos olisi saanut niskaansa kaiken sen paskan mitä
nyt on lapioitu hänelle. Hän ei toiminut fiksusti arvostellessaan toista
ihmistä kommentista jonka ymmärsi väärin. Mutta hän tunnusti, että provosoitui
tilanteessa ja pyysi anteeksi. Tämä vaan ei kelvannut ihmisille.
Annammeko siis
sellaisen mallin nuorille, että ihan turha on pyytää anteeksi keneltäkään
yhtään mitään, koska sillä ei ole mitään merkitystä? Itse pyrin toimimaan aina
niin, ettei tarvitse pyytää anteeksi. Mutta minä olen jo yli 50 vuotias ja aina
omannut rauhallisen luonteen. Ehdin harkita oikeastaan kaikkea mitä teen tai sanon.
Mutta tunnen monta ihmistä jotka eivät ole samanlaisia. Aina joskus tulee
tehtyä tai sanottua jotain mitä jälkeenpäin katuu. Harmittaa että tuli tehtyä.
Kyllä silloin pitää pystyä pyytämään anteeksi. Ja silloin asia on niiden
ihmisten välinen, jotka olivat osallisia, eikä asia tai sen tuomitseminen kuulu
muille. Eikö meidän, aikuisten ihmisten tulisi antaa esimerkkiä siinä, että
joskus tulee mokattua ja se pitää pystyä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi? Ja
että sillä on merkitystä.
Pahinta kuitenkin tässä koko jutussa on ne kommentit joita
esimerkiksi Sara saa koskien ulkonäköään. Saran näköiselle nuorelle naiselle
sanotaan, että hän on läski ja ruma. Että kasvot ovat ihan kamala ”turpa” tai
että ”rinnat roikkuvat” Että hän on ihan turha. Mihin tämä voi johtaa?
Ajatteleeko sitä kukaan niistä jotka kommentoivat, että on heillä oikeus sanoa
mielipiteensä ja että kun on missikilpailuun mennyt niin pitää kestää? Ihan nyt
vakavasti. Kukaan kenellä näköaisti on kunnossa ei voi sanoa, että Sara olisi
läski tai että hänen rintansa roikkuisivat. No ei roiku eikä ole lihava. Ja se
että sanotaan että joku on ruma, on jo itsessään kauhea väite, eihän meistä
kukaan ruma ole, toiset ovat ehkä tietyillä mittareilla mitattuina kauniimpia
mutta kukaan ei ole ruma. Jokainen on jonkun mielestä kaunis.
Mihin tämä voi johtaa? Jos olet se henkilö, joka kirjoitti
jotain rumaa tai joka ei ehkä itse kirjoittanut mutta on kuitenkin sitä mieltä,
että pitäähän se kestää, kun sinne missikilpailuun on mennyt, ajattele nyt
hetki seuraavaa asiaa: Nuori, murrosikäinen tyttö lukee näitä kommentteja. Vertaa
itseään Saraan. Katsoo omia rintojaan, takapuoltaan, kasvojaan ja vertaa niitä
Saraan. Ja lukee kommentteja. Jos niin monen mielestä Sara on läski ja ruma ja
turha, niin miten ruma ja läski hän onkaan!? Miten turha ja tarpeeton. Ottaako
kukaan kirjoittaja tai kirjoitusten puolustaja huomioon, että ne eivät ole
kommentteja vain kohteelle vaan niitä lukevat ne itsestään epävarmat nuoret
naiset, jotka omasta mielestään ovat paljon lihavampia ja rumempia kuin tämä
kohde jota julkisesti haukutaan. Eli he ovat siis vielä kauheampia. Itsetunto
nollautuu, riski sairastua anoreksiaan lisääntyy, itsetuhoiset ajatukset ja
epätoivo valtaavat mielen. Minä en voi kelvata kenellekään, kun noin kauniista
naisestakin ollaan tuota mieltä. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset mitä kirjoitatte!
Afrikkalainen sanonta on, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi. No me
olemme kyllä epäonnistuttu surkeasti. Me vain mollamme ja painamme nuorisomme
ja lapsemme aina vain alaspäin.
Ja kun tämä sama kaava toimii muidenkin kuin missien kanssa.
Kun Suomesta maailmalle lähti monilahjakkuus Saara, (Sara Forsberg) tuli
jossain julkisessa tilaisuudessa esiin niin että hänelle huomattiin tulleen
vähän lisää painoa, sama mollaaminen ulkonäöstä alkoi. Samaan voitiin kaataa
sitten myös se että ”tulee aivan varmasti maitojunalla takaisin” kun ei
kuitenkaan mitään osaa. Annamme siis julkisesti nuorillemme mallin, että älä
usko itseesi, ei sinuun kukaan muukaan usko, varsinkaan jos et ole ulkoisesti
hoikka ja upean näköinen (Saara kyllä minun mielestäni on sitäkin)
Moni kommentoi negatiivisia kommentteja että ”taas
kateelliset puhuu” johon toiset sitten kommentoivat, etteivät ole kateellisia,
että eivät he halua olla julkisuudessa tai ettei tämä silloin puheena oleva
kohde ole heidän mielestään kaunis tai että ovat omasta mielestään kauniimpia
itse jne. Olen miettinyt monesti tuota kateellisuutta. En usko, että suurin osa
näistä kommentoijista olisi kateellinen ulkonäöstä tai siitä elämästä, ei en
usko. Mutta uskon että he ovat kateellisia siitä, kun toinen on uskaltanut ja ehkä
jopa onnistunut saavuttamaan sitä mitä on haaveillut. Kommentoija ehkä on salaa
haaveillut nuoruudessaan jostain opiskelusta tai ulkomaille töihin lähdöstä tai
ihan mistä vaan joka jäi saavuttamatta. Tuli ehkä lapsia eikä sen jälkeen enää
saanut aikaiseksi. Tai ei muuten vaan uskaltanut lähteä tavoittelemaan
unelmiaan. Ja sitten toinen on uskaltanut ja onnistunutkin. Kun itsellä on
omassa elämässään puolisonsa kanssa tilanne jota voisi laulun sanoin kuvata: ”Kumpi
meistä tahtoi tämän elämän?” Kateellisuutta ei ehkä ole sitä kohtaan mitä tällä
haukuttavalla kohteella on, vaan sitä mitä itsellä olisi voinut olla. Olisi
niin paljon helpompaa, jos tämä toinenkin olisi epäonnistunut, voisi sanoa
itselleen, että hyvä kun en lähtenyt yrittämään, en kuitenkaan olisi
onnistunut, kun tämäkään ei onnistunut.
Ja kun toinen sitten myöntää, että ilkeät kommentit ja
median ”vainoaminen” tuntuu ikävältä ja itkettää, on taas syytä olla
kateellinen ja ”hyökätä” kimppuun. Miten joku kehtaa ja uskaltaa myöntää, että
tuntuu pahalta! Törkeää. Kun itse ei uskalla edes itselleen aina myöntää, että
pahalta tuntuu, puhumattakaan että kertoisi sen edes kavereille Facebookissa, tai
kasvokkain edes parhaalle ystävälle, ei edes pikku humalassa. Ymmärrän että se
voi potuttaa, kun joku uskaltaa kertoa, että itkettää. Itse kun pitää kiinni
siitä kulissista mitä on elämästä jäljellä. On siis syytä purkaa koko kateus ja
katkeruus tämän päälle. Meistä jokainen on varmasti joskus kateellinen jollekin
toiselle, ei hänen elämästään, vaan siitä että hän on uskaltanut ottaa riskejä
ja tavoitella unelmiaan. Kun itse ei ole uskaltanut.
Kun kotona arvostelet julkisuuden henkilöitä heidän
ulkonäkönsä perusteella, annat lapsille ja nuorille ajatusmallin, että vain
hyvännäköiset kelpaavat. Ja jos kohde oikeasti on hyvännäköinen, muokkaat sen
lapsen ja nuoren käsitystä omasta itsestään rajusti. Tai kun sanot jostain
julkisuuden henkilöstä, että tämä on tyhmä, annat mallin kotona, että vain
fiksut ja ns. viisaat ihmiset ovat jonkun arvoisia. Miten lapsesi voi sen
jälkeen kertoa saaneensa kokeesta vitosen? Tai kun kirjoitat nämä kaikki ”syvälliset
ajatuksesi” julkisesti lehtien nettisivuille, blogien kommenttikenttiin tai
muualle sosiaaliseen mediaan, teet tämän kaiken pahan kaikille niille lapsille
ja nuorille jotka lukevat kommenttisi. Ja sitten ihmetellään mikä nuorisoamme
vaivaa. Heitä ei vaivaisi yhtään mikään, jos heillä olisi kannustajinaan
tervehenkiset oikeasti aikuiset ihmiset jotka eivät olisi sisältä niin tyhjiä,
että on pakko haukkua ja ilkeillä muille.
En ole niitä ihmisiä jotka kirjoittavat jokaiseen
julkaisuunsa ”rauhaa ja rakkautta” koska elämä ei sitä ole koko ajan. Mutta jokaiselle
voin antaa sen ohjeen, että kokeile joskus nähdä toisissa ihmisissä
positiivisia asioita ja jos et pysty näkemään, älä sano mitään.
Vika ei aina
ole siinä toisessa ihmisessä.
Rakkaudella
Riikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti